Mitä ajattelin tehdä?

Helmikuussa 2012, vasen käsi höyläpenkillä, oikeassa numeron 60 santapaperi, ajatus tuli kuin pukin paketissa. Kaikki tärkeimmät palikat pengoin esiin mielikuvan ruskeasta pahvilaatikosta. Sieltä löytyi vastaus muun muassa kysymyksiin: Kuinka rakentaa näyttely maan pohjoisimman taiteilijaseuran galleriaan ilman, että taas kerran kolhii raskaita puuveistoksia portaikossa? Miten välttää 4000 kilometriä vuokrapakun ratissa?

Kävelisin kotiovelta Rovaniemelle, itse taakkani kantaen, tutkimusmatkailijan tapaan teltassa asuen ja työskennellen. Aiheet ja materiaalin keräisin tien poskesta. Postittaisin teoksen osat edelläni sitä mukaa, kun niitä valmistuu. Sillä oli jo nimikin. Noin miljoona askelta.

Hurjistuin innosta, mutta sain pian huomata, että maailman tähän asti paras oivallus herätti pääasiassa kummastusta. "Vitun huono idea", töksäytti ensin asiasta kuullut.

Heinäkuussa kihnutin pyörän selässä kohti Suomen taiteilijaseuran ateljeetaloa Grassinassa. Saksalainen donner wetter, Itävallan Alpit ja Italian huimaava helle käänsivät minut tasan samalle kannalle. Tyhmä, tyhmä, tyhmä ja peruttu.

Kuitenkin harjoittelin tiellä työskentelyä. Jo viides seitsemättä lukee matkapäiväkirjassa. "Rakenna saksalainen matkailuvaunuleirintä! Vaunut munankuorista, katoksia, aitoja, puutarhakalustoja, tonttuja yms."

Deutsche camping. Pahvi, kananmunat, sämpylät ja tonttu. 80 x 75 x 25 cm. 2012

Ajoin 2ooo kilometriä polkupyörällä. Rakensin teoksen silpusta, sämpylöistä ja kananmunista. Jonotin postissa kolmen vuoronumerolapun kanssa kolme jonoa loppuun. Lähetin työn näyttelyyn Ulko-Hebrideille. Toscanan tähtitaivaan alla puhuttiin Camino de Santiagosta. Kerroin pohjoiseen suuntaavasta suunnitelmasta. "Vitun hyvä idea", sanoi Sándor Vály ja siltähän se tosiaan taas tuntui.

Matka jatkui suoraa päätä Tuulensuun ateljeetaloon Viitasaarelle. Pasalan kylä oli hiljainen ja pimeä, enemmän kumpaakin, kun konsanaan Norrskata. Syyskuun ajan keskityin suunnitelman ja hakemusten hiomiseen. Kirkonkylän kioskilta lähti kuori Lapin taiteilijaseuralle, Koneen säätiölle ja Svenska kulturfondenille.

Kaikki lähtivät leikkimään. Galleria Napa varattiin ajalle 12.10.-30.10.2013. Koneen säätiö rahoittaisi kävelyä kahden kuukauden ajan ja kattaisi matkan materiaali-ja laitekuluja. Svenska maksaisi näyttelyn kulut.

Onnistumisen aallonharjalla rohkaistuin huhuilemaan mahdollista retkeilyvälinesponsoria. Otin yhteyttä kumpaankin partio-alkuiseen. Ensimmäinen sanoi ei. "Meille tulee näitä tuhansia vuodessa. Tää on bisnestä. Ei oo bisnestä antaa kamaa ilmaseks pois", valisti johtaja. Toinen innostui oikopäätä. Partio-aitta puki minut sanan mukaisesti päästä varpaisiin, merinovillasukista monikäyttöpääliinaan ja pakkasi selkään rinkan täynnä parasta.

Talven tullen otin lisää huimapäisiä loikkia oman osaamisen tuolle puolen. Opettelin sosiaalisen median taitoja. Hankin ja harjoittelin kuvankäsittelyohjelman käyttöä. Panin pystyyn tämän blogin.

Tasapainoilin lyijykynän ja bittien välisellä nuoralla. Keltainen teltta-logon luonnostelin paperille. Suurensin piirustuksen kankaalle ja maalasin sen akryyliväreillä. Otin maalauksesta kuvan, jonka vein Adoben kuvapuotiin. Viilatun tiedoston lähetin painoon. Muutaman päivän perästä posti toi laatikollisen reittimerkkitarroja ja nipun julisteita. Julisteen teippasin liitutaululle. Piirsin metsän, otin kuvan ja kiiruhdin taas kuvapuotiin klikkailemaan. Tuloksena oli blogin otsikkopalkki. Ensimmäisen jutun julkaisin perjantaina 26. huhtikuuta.

Ajattelin matkaa tunnelina. Näköalani kotimaahan olisi kapea ja pitkä. Sellainen tulisi myös teos olemaan. Se etenisi järjestyksessä Norrskatasta Rovaniemelle. Se olisi ehdottoman esittävä. Siihen liittyisi tunnistamisen ja hoksaamisen elementit. Siitä tulisi värikäs. Siihen tulisi trampoliineja, mahtavia rehusiiloja ja mahdottoman rumia kauppakeskuksia. Tämän verran tiesin, enkä enempää välittänyt tietääkään. Teos odotti pitkin Suomea pientareelle levitettynä.

Aiheesta vuonna 1964.