maanantai 17. marraskuuta 2014

Perillä


Vaikeimman jätin viimeiseksi. Ison kysymyksen. Miltä tuntui tulla perille?

Tiesin, että tätä kysyttäisiin. Yritin valmistautua. Länsipuolentietä tarpoessani muotoilin ryhdikkäitä lauseita toimittajille. Pääsin töräyttämään ne suorana radioon. "Perille ei tulla, hep, nyt. Perille tullaan vältellen ja vaanien, vuoroin kurottaen ja jarruttaen, mutta lopulta sinne tullaan ja sitten pitää keksiä miten siellä ollaan." Ei jaanausta ja vaikeita taukoja, mutta vaikka tavoitin jonkin nurkan, ytimeen en mielestäni ihan osunut.


Rovaniemi, ensi kertaa kyltissä.











Pitkässä mäessä alas jokilaaksoon tähysin vastapäätä kumpuilevaa maisemaa. Siellä sitä riittäisi maantietä pohjoiseen. Varmaan riittäisi vielä myös kuulaan kirpeitä syyspäiviä. Jatkaakin voisi. Pitäisi pari päivää taukoa, hankkisi uuden teltan ja palaisi polulle.





Myötämäkeä maaliin.




Olin tulossa perille jo illalla, ensimmäinen syyskuuta. Pureskelin hampurilaisen huoltoasemalla. Tein hotellivarauksen ja käännyin takaisin. Telttailin vielä yhden yön. Ala-Korkalon uimarannalla Rovaniemi teki vaikutuksen kansainvälisyydellään. Paistoin makkaraa espanjalais, italialais, kanadalais, saksalais, islantilaisessa seurueessa. Kaikki osasivat sanoa, "laavu".

Aamulla sain kolmen kilometrin matkaan mahtumaan kaksi kahvitaukoa.






Kynnyksellä. Kuva, Sirkku Savusalo.




Tulla perille, miltä se tuntui? Tuntoaistin kautta se tuntui hotellin pehmeältä parisängyltä. Tuntui suihkun märältä piiskalta. Tuntui kuumuudelta saunan lauteilla. Seuraavana päivänä, kun kävelin ilman rinkkaa, se tuntui pomppivan kevyeltä, kuin kuun painovoimalta. Kun ostin uudet tennarit, se tuntui kuin jalassa olisi oudot, painottomat, mutta huonosti istuvat laatikot.

Purkaminen ja pakkaaminen loppui. Patja olisi huomenna samassa paikassa. Talousvesi tulisi hanasta. Pyykit voisi työntää koneeseen tänään tai huomenna tai sekä että. Tiesin mistä lounas löytyisi.


Jokapäiväinen kävelytyö piti kiireesti kääntää täysin toisenlaiseksi jokapäiväiseksi työksi. Näyttelyn rakentaminen valtasi ajatukset tasan tarkkaan ja kerta kaikkiaan.


Tänään, pohdittuani
442 päivää kysymystä, miltä tuntuu tulla perille, en edelleenkään osaa sanoa. En vaikka olen tänä aikana lähtenyt toisaalle ja tullut jo monta kertaa perille myös muualle. Tulin etapin maaliin. Lähdin uusiin seikkailuihin, niihin, joita olin jo kävelyn tylsimpinä tunteina suunnitellut.