Purjehdus

Rinkan kyljessä roikkuivat portugalilaiset kumisaappaat. Kassissa keikkui telttaan toimistonsa perustavan uusi tietokone. Keräyspaperipinosta nappasin hyvät kääreet. Kiedoin japanilaiset lahjalautaset kulttuurisivuihin ja liitteeseen. Luin arvosteluja kesänäyttelyistä ja mietin kenen huusiin ripustan Reetu-julisteen.
Loin nahkaa purjehtijasta patikoijaksi. Suolavesi kuori sormet ja aurinko käsivarret. Sanomalehti ja suomen kieli kiskoivat kotimaantielle.

Koko kevään valmistelin noin miljoonaa askelta. Purjehdus Azoreilta Irlantiin oli matka ennen suurta matkaa. Esinäytös. Pakkasin pikaisesti kintaita ja sadevaatteita. Lähdin matkaan arvelematta.

Helenan ruorissa.  Kuva M. Räihä

Purjeet vetivät ensimmäisen kerran keväällä 2010. Liityin suomalaisista ja skotlantilaisista taiteilijoista koottuun Ars Navigare-miehistöön Suomen Purjelaivasäätiön kuunari Helenalla. Seilasimme Cherbourgista Kieliin.

Muistan, miltä tuntui sonnustautua yövahtiin. Muistan kompassin hehkun ruorissa olevan kasvoilla. Kirkkaana yönä etsin tähden kiintopisteeksi. Ystävät nukkuivat kannen alla. Kirsty Law lauloi vanhoja merimieslauluja.

Muistan merkillisen meritaudin. Kaikki me podimme. Minuun se iski, kun paistoin munia ja pekonia laivaston perinteiseen sunnuntaiaamiaiseen. Oksensin kuudesti, kuitenkin kaiken aikaa herkkua himoten.

Opin koilaamaan köysiä. Nautin laivan pikkutarkasta järjestyksen pidosta.

Eyjafjallajökul syöksi tuhkapilven ja sekoitti lentoliikenteen. Kotiin palaava porukka hajaantui juniin, toiset pakkautuivat pikaisesti ostettuun bemariin. Vaihtomiehistöä pääsi paikalle kaksi henkeä. Pysyin laivalla. Aluksen historian pienin miehistö rehki yli Itämeren muuttolintujen siivellä. Vapun alla saavuimme Uuteenkaupunkiin jäitä väistellen.

Lily ankkurissa Lewis ja Harrisin rannikolla.

Seuraavana kesänä Ars Navigare II kokosi osan miehistöstä Ulko-Hebrideille. Purjehdimme Skotlannin suurimman saaren rannikolla.

Kauas länteen porhalsimme RIB-veneellä. Touhotin, miten en pidä isoista moottoreista ja vauhdista vesillä. Mainingilta hyppäävän paatin kyydissä kiljuin riemusta enemmän, kun koskaan lapsena huvipuiston keinuvan norsun selässä.

Rauhoituimme mittailemaan veneen vierellä uivaa jättiläishaita, maailman toiseksi suurinta kalaa. Donald ohjasi veneen luolan suuaukosta sisään veden kovertamaan katedraaliin. Ja Kirsty lauloi.

Poimimme simpukoita. Keräsimme pyydyksistä kalaa ja rapuja. Keitin hummerin retkikeittimellä.

Leiri Little Berneran penkalla.

Seikkailut suuren veden laidalla eivät auttaneet arvaamaan mitä reunaton meri tekisi.

Kesäkuun kymmenes, kuluvaa vuotta, lähdimme kukkia vyöryvältä São Miguelin saarelta tyveneen. Siihen maisemaan katosivat aika ja ajatukset.

Mieleni ei noussut keltanokkaliitäjän lailla aaltojen välistä korkeuteen kohoaviksi vapaiksi kaariksi. Mahduin kokonaan sitloodan laitojen sisään. Tein työni vahdissa, hupsuttelin höpöjuttuja, olin kaiken aikaa vähän nälkäinen ja aina valmis ottamaan torkut.

Harmaa tasainen kasvoi sinisiksi vuoriksi. Rinteillä väreili pienempiä aaltoja ja niiden peilissä edelleen tuhansia pienempiä. Turkoosit huiput hajosivat kimaltavaan vaahtoon. Sateenkaari syttyi veneen kylkeen. Delfiinit syöksyivät vesiseinästä, termospullo hyllyltä ja lusikkalaatikko aina varpaille. Meri vaivasi punkan patjaa vasten. Pelkäsin saavani painijan kukkakaalikorvat. Ankkurikettinki roplotti komerossa.

Sillivalasparvi jäi taakse. Suihkut kohosivat vasten auringonlaskua. Kymmenen päivää ja 1070 merimailia myöhemmin tulimme perille jonnekkin. Maalle ja takaisin elämän piiriin. Ensin lähes mykkinä, sitten kyynelsilmin nauraen.

Keulassa.  Kuva T. Nikulainen

s/y Andromedan pitkästä matkasta, päivistä merellä, siitä miksemme koskaan ylittäneet Pesukarhun kääntöpiiriä ja miksi me, Irlantiin lähteneet, lopulta rantauduimme myrskyn hännässä roikkuen Espanjan A Coruñaan, kertoo kippari Pive Toivonen blogissa http://taidevayla.nettisivut.fi/andromeda-atlantic-art/andromeda2/

Galiciassa repun kanssa kulkevalle huudeltiin hyvää caminoa. Eivät voineet arvata mihin vaellan, mutta toivotus tuli varmasti tarpeeseen.

Himalajalla

Minuun kasvoi matkamiehen itseluottamus. Olin oppinut sietämään epävarmuutta ja nauttimaan ongelmanratkaisusta. Kaikkia vaihtoehtoja ei voi kotona edes aavistaa. Ymmärsin, että liian tiukka suunnitelma tahtoo myös tulla noudatetuksi.

Tilasin lennon Nepaliin.

Nojatuolissa ei voi aavistaa mitä Intiassa tapahtuu.

Jatkolento Delhistä lähti toisesta terminaalista. Ylitin tien ja asetuin ensimmäiseen jonoon. Herra turbaani ja rynnäkkökivääri otti paperit tarkkaan tutkimukseen. "En ymmärrä, ei sisään." Muuten englanninkielisessä tulosteessa oli päivämäärä kirjoitettu muotoon 01. huhtikuuta 2009.

Ovia oli kahdeksan. Vaihdoin toiseen jonoon. Virkailija katsoi paperit. Kaikki hyvin, paitsi passi. "Ei ole teidän kuva. Ei sisään." Kolmannessa jonossa kädet tärisivät, kun ojensin dokumentit. Kaikki kunnossa "Tervetuloa". Turistia oli hyppyytetty.

Aamuyöllä, omassa sängyssä on turha miettiä miten Katmandussa pääsee lentokentältä kaupunkiin.

Tribhuvanin kentällä nopean viisumin kirjoituksen ja passin tarkastuksen jälkeen matkustajat revittiin meluisassa kahakassa taksiin.
Kahden yhtälailla hämmentyneen israelilaisen kanssa nousin pieneen pakettiautoon. Nostin jalat penkille. Apumies teki asennuksia jalkatilassa olevan luukun kautta. Auto sammui ensimmäisessä, toisesssa ja kolmannessa risteyksessä. Mies asensi. Neljännessä työnsimme auton sivuun ja otimme toisen.

Tämä vei Thamelin kaupunginosaan, suoraan hotelli Blue Horizonin pihaan.Tingin hinnan jo taksissa. Mainitsin vastaanoton miehelle lähteväni haeskelemaan opasta Annapurnan kierrokselle. Palveluketju toimi rasvattuna. Minut ohjattiin baarin puolelle. Sain kahvin ja kylmän kaljan. Odotin vuoroa matkanjärjestäjän puheille. Mies teki viereisessä pöydässä kauppaa ranskalaisen pariskunnan kanssa. Kuuntelin ja olin ottavinani oppia.

Minulle myytiin kattava paketti 18 päivän patikkaretkelle. Hintaan sisältyi opas, oma ja oppaan majoitus, kolme ateriaa päivässä molemmille, linja-automatkat vaelluslupa ja vakuutus.

Kävimme hakemassa 700 dollaria käteistä ja paiskasimme kättä. Myyntitykin hymy oikeni kolme neljäsosaa. Sain uuden kaljan. Opas tulisi tuota pikaa. Olin varannut neljä päivää sopivan matkapaketin etsintään. Noin neljä tuntia laskeutumisen jälkeen kaikki oli selvää. Santosh Adhrikari astui sisään. Oliko oppaani kuusitoistavuotias poika?

Santosh Adhrigari

Pakettien hinta oli matkan aikana tabu. Kierroksen jälkeen Pokharassa, kenties maailman parhaan italialaisen ravintolan pöydässä teimme vertailuja. Olin onnistunut ostoksessa.

Varsinkin oppaan suhteen oli käynyt taivaallinen tuuri. Tästä olivat kaikki polulla tutuksi tulleet yhtä mieltä. Santosh, oikeasti 27 vuotta, oli paras.

Hän tunsi vuoret ja kertoi tarinoita seudun luonnosta, historiasta, ja kiipeilystä erinomaisella englannin kielellä. Kulkiessa keskustelimme myös politiikasta, ihmissuhteista ja uskonnosta. Jotkut oppaat osasivat vain luetella huippujen nimiä.

Santosh oli oppaista ainoa, jolla oli mukana kirja. Luimme molemmat Aravind Adigan White tigerin.

Aamuvarhaisella kuljettaja ahtoi pakettiautoon kaksikymmentä matkustajaa. Valtatiellä oli yksi päällystetty kaista keskellä. Alamäet rullattiin vapaalla ja vauhti nousi toiselle sadalle. Torvella varoitettiin kulman takaa vastaan syöksyvää liikennettä. Lapset oksensivat. Rotkossa lojui hiiltyneitä autonraatoja. Matkaoppaissa suositeltiin lentämistä.

Muktinath.

Joka päivä käveltiin tuntikausia rappusia. Reitti nousi Besisaharin 760 metristä Thorung La-solaan 5416 metrin korkeuteen. Viidakosta tultiin lehtoon, havumetsään, nummelle, vuoristoniityille, kuivaan puuttomaan erämaahan ja lopulta ikilumelle. Kullekin päivälle oli oma kasvillisuusvyöhyke ja taustalla valkoiset huiput.

Hartiat tottuivat nopeasti rinkan painoon. Kulkeminen oli nautinnollista. Kävelimme rivakasti ja innostuimme tuon tuosta kirmaaman. Tapasimme miehen, jolta karhu oli lyönyt nenän poskelle. Pyörittelimme rukousmyllyjä.

Usein tulimme majataloon hyvissä ajoin. Niitä oli joka kylässä useita. Aina löytyi Annapurna Lodge, usein myös Nice Wiew, Super Wiew, Mountain wiew ja exellent Wiew-Lodge. Kaikki lupasivat kuuman suihkun. Iltapäivällä kipusimme vielä ylemmäs  totuttelemaan vähähappiseen ilmaan. Torkuimme nokosia kukkivilla niityillä ja katselimme alapuolella liitäviä korppikotkia.

Näköala Thorung-La solan yläleirin pihasta.

Maailmanjärjestys ei mullistunut kaukana kotoa. Majataloissa tarjottiin aamulla kaurapuuroa. Ylempänä polulla sen päälle kasatut omenalohkot olivat ainoa tuore, vihreä syötävä.

Lounaaksi söin joka päivä Dal bhat-lautasen. Nepalin kansallisruoka oli täydellinen retkeilijän polttoaine. Riisi ja linssikeitto täyttivät ja antoivat voimia, mutta isokaan annos ei tehnyt oloa raskaaksi. Ja annokset olivat suunnattomia. Lisää tuotiin pyytämättä. Peltilautasen pikku lokeroihin laitetut lisukkeet, paistettu muna, pinaatti, sipuli ja erilaiset chilit toivat makuun vaihtelua. Päiväkirjassa lukee monta kertaa "Paras DB".  Santosh oli syönyt näin kahdesti jokaisena elämänsä päivänä.

Illallisella söin aina määrätietoisesti liikaa. Otin kaksi ruokalajia ja lisäksi momoja, tiibetiläisiä taikinakuoressa paistettuja nyyttisiä.

Aterian jälkeen kokoontui kansainvälinen korttirinki. Sveitsiläisellä Evalla oli repussa vajaa pakka. Osuimme usein samaan majataloon. Oppaani mielestä kyseessä oli jonkinlainen ohjattu sattuma. Toisaalta tuo suuri ihmistuntija arveli, että voisimme kiertää Annapurnan tusina kertaa ennen kuin tekisin aloitteen.

Pelasimme Unoa. Syntyi uusia sääntöjä. Kun esimerkiksi löi rouvan piti karjaista FRAU tai kohtasi mitä merkillisimpiä rangaistuksia.

Kymmeneen mennessä olivat kaikki nukkumassa. Jopa juhlamieliset hollantilais mekaanikot Rob ja Den.

Thorung La-sola, 5416 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vuoristotaudista varoiteltiin paljon. Vastaan tuli keskeyttäneitä retkeilijöitä. Toiset omin jaloin, jotkut hevosen selässä ja kurjimmassa kunnossa olevat helikopterilla.

Kaikkien jännittämä nousu solaan sujui hyvin. Sää oli suosiollinen. Lunta oli vähän, ja aamu valkeni kirkkaana. Navakka tuuli riepoi rukouslippuja. Huipun kivikasasta löysin metallilaatan, jota Mikael Niemi Vittulan jänkältä, kumartui suutelemaan ja jäädytti kielensä kiinni.

Mustang

Lentokoneessa Afganistanin yllä mietin miltä tuntuu retkeily kotimaisemissa. Olinko ollut niin kaukana ja täyttänyt niin tavoittamattomalta tuntuneen unelman, että lähimetsä ei riitä? Käpertyykö laavuun eri mies?

Nostin rinkan Ville-papan retkipyörän telineelle ja poljin Ruovedelle, Siikanevan soidensuojelualueelle.

Tapasin Teiskon köyhimmän miehen. Evääksi hän popsi kahdeksan hillomunkkia ja ryyppäsi maitokahvia päälle. Mies oli rakastunut säkeitä laavun vieraskirjaan kirjoittaneeseen naiseen. Hän jätti tälle lemmekkäitä viestejä, toivoen, että nainen palaisi.

Kolme-vaihteinen rautavuori.

Illan pimetessä luin laavussa suomalaisen suon laidalla Jon Krakauerin kirjaa Into thin air, Mount  Everestin vuoden -97 suuronnettomuudesta. Kaikki oli hyvin. Seikkailu oli siellä ja täällä. Näkymät vain aukesivat entistä avarampana.

Rannattoman suon takaa kaikui jäätelöauton huuto.