Purjehdus

Rinkan kyljessä roikkuivat portugalilaiset kumisaappaat. Kassissa keikkui telttaan toimistonsa perustavan uusi tietokone. Keräyspaperipinosta nappasin hyvät kääreet. Kiedoin japanilaiset lahjalautaset kulttuurisivuihin ja liitteeseen. Luin arvosteluja kesänäyttelyistä ja mietin kenen huusiin ripustan Reetu-julisteen.
Loin nahkaa purjehtijasta patikoijaksi. Suolavesi kuori sormet ja aurinko käsivarret. Sanomalehti ja suomen kieli kiskoivat kotimaantielle.

Koko kevään valmistelin noin miljoonaa askelta. Purjehdus Azoreilta Irlantiin oli matka ennen suurta matkaa. Esinäytös. Pakkasin pikaisesti kintaita ja sadevaatteita. Lähdin matkaan arvelematta.

Helenan ruorissa.  Kuva M. Räihä

Purjeet vetivät ensimmäisen kerran keväällä 2010. Liityin suomalaisista ja skotlantilaisista taiteilijoista koottuun Ars Navigare-miehistöön Suomen Purjelaivasäätiön kuunari Helenalla. Seilasimme Cherbourgista Kieliin.

Muistan, miltä tuntui sonnustautua yövahtiin. Muistan kompassin hehkun ruorissa olevan kasvoilla. Kirkkaana yönä etsin tähden kiintopisteeksi. Ystävät nukkuivat kannen alla. Kirsty Law lauloi vanhoja merimieslauluja.

Muistan merkillisen meritaudin. Kaikki me podimme. Minuun se iski, kun paistoin munia ja pekonia laivaston perinteiseen sunnuntaiaamiaiseen. Oksensin kuudesti, kuitenkin kaiken aikaa herkkua himoten.

Opin koilaamaan köysiä. Nautin laivan pikkutarkasta järjestyksen pidosta.

Eyjafjallajökul syöksi tuhkapilven ja sekoitti lentoliikenteen. Kotiin palaava porukka hajaantui juniin, toiset pakkautuivat pikaisesti ostettuun bemariin. Vaihtomiehistöä pääsi paikalle kaksi henkeä. Pysyin laivalla. Aluksen historian pienin miehistö rehki yli Itämeren muuttolintujen siivellä. Vapun alla saavuimme Uuteenkaupunkiin jäitä väistellen.

Lily ankkurissa Lewis ja Harrisin rannikolla.

Seuraavana kesänä Ars Navigare II kokosi osan miehistöstä Ulko-Hebrideille. Purjehdimme Skotlannin suurimman saaren rannikolla.

Kauas länteen porhalsimme RIB-veneellä. Touhotin, miten en pidä isoista moottoreista ja vauhdista vesillä. Mainingilta hyppäävän paatin kyydissä kiljuin riemusta enemmän, kun koskaan lapsena huvipuiston keinuvan norsun selässä.

Rauhoituimme mittailemaan veneen vierellä uivaa jättiläishaita, maailman toiseksi suurinta kalaa. Donald ohjasi veneen luolan suuaukosta sisään veden kovertamaan katedraaliin. Ja Kirsty lauloi.

Poimimme simpukoita. Keräsimme pyydyksistä kalaa ja rapuja. Keitin hummerin retkikeittimellä.

Leiri Little Berneran penkalla.

Seikkailut suuren veden laidalla eivät auttaneet arvaamaan mitä reunaton meri tekisi.

Kesäkuun kymmenes, kuluvaa vuotta, lähdimme kukkia vyöryvältä São Miguelin saarelta tyveneen. Siihen maisemaan katosivat aika ja ajatukset.

Mieleni ei noussut keltanokkaliitäjän lailla aaltojen välistä korkeuteen kohoaviksi vapaiksi kaariksi. Mahduin kokonaan sitloodan laitojen sisään. Tein työni vahdissa, hupsuttelin höpöjuttuja, olin kaiken aikaa vähän nälkäinen ja aina valmis ottamaan torkut.

Harmaa tasainen kasvoi sinisiksi vuoriksi. Rinteillä väreili pienempiä aaltoja ja niiden peilissä edelleen tuhansia pienempiä. Turkoosit huiput hajosivat kimaltavaan vaahtoon. Sateenkaari syttyi veneen kylkeen. Delfiinit syöksyivät vesiseinästä, termospullo hyllyltä ja lusikkalaatikko aina varpaille. Meri vaivasi punkan patjaa vasten. Pelkäsin saavani painijan kukkakaalikorvat. Ankkurikettinki roplotti komerossa.

Sillivalasparvi jäi taakse. Suihkut kohosivat vasten auringonlaskua. Kymmenen päivää ja 1070 merimailia myöhemmin tulimme perille jonnekkin. Maalle ja takaisin elämän piiriin. Ensin lähes mykkinä, sitten kyynelsilmin nauraen.

Keulassa.  Kuva T. Nikulainen

s/y Andromedan pitkästä matkasta, päivistä merellä, siitä miksemme koskaan ylittäneet Pesukarhun kääntöpiiriä ja miksi me, Irlantiin lähteneet, lopulta rantauduimme myrskyn hännässä roikkuen Espanjan A Coruñaan, kertoo kippari Pive Toivonen blogissa http://taidevayla.nettisivut.fi/andromeda-atlantic-art/andromeda2/

Galiciassa repun kanssa kulkevalle huudeltiin hyvää caminoa. Eivät voineet arvata mihin vaellan, mutta toivotus tuli varmasti tarpeeseen.

Himalajalla

Minuun kasvoi matkamiehen itseluottamus. Olin oppinut sietämään epävarmuutta ja nauttimaan ongelmanratkaisusta. Kaikkia vaihtoehtoja ei voi kotona edes aavistaa. Ymmärsin, että liian tiukka suunnitelma tahtoo myös tulla noudatetuksi.

Tilasin lennon Nepaliin.

Nojatuolissa ei voi aavistaa mitä Intiassa tapahtuu.

Jatkolento Delhistä lähti toisesta terminaalista. Ylitin tien ja asetuin ensimmäiseen jonoon. Herra turbaani ja rynnäkkökivääri otti paperit tarkkaan tutkimukseen. "En ymmärrä, ei sisään." Muuten englanninkielisessä tulosteessa oli päivämäärä kirjoitettu muotoon 01. huhtikuuta 2009.

Ovia oli kahdeksan. Vaihdoin toiseen jonoon. Virkailija katsoi paperit. Kaikki hyvin, paitsi passi. "Ei ole teidän kuva. Ei sisään." Kolmannessa jonossa kädet tärisivät, kun ojensin dokumentit. Kaikki kunnossa "Tervetuloa". Turistia oli hyppyytetty.

Aamuyöllä, omassa sängyssä on turha miettiä miten Katmandussa pääsee lentokentältä kaupunkiin.

Tribhuvanin kentällä nopean viisumin kirjoituksen ja passin tarkastuksen jälkeen matkustajat revittiin meluisassa kahakassa taksiin.
Kahden yhtälailla hämmentyneen israelilaisen kanssa nousin pieneen pakettiautoon. Nostin jalat penkille. Apumies teki asennuksia jalkatilassa olevan luukun kautta. Auto sammui ensimmäisessä, toisesssa ja kolmannessa risteyksessä. Mies asensi. Neljännessä työnsimme auton sivuun ja otimme toisen.

Tämä vei Thamelin kaupunginosaan, suoraan hotelli Blue Horizonin pihaan.Tingin hinnan jo taksissa. Mainitsin vastaanoton miehelle lähteväni haeskelemaan opasta Annapurnan kierrokselle. Palveluketju toimi rasvattuna. Minut ohjattiin baarin puolelle. Sain kahvin ja kylmän kaljan. Odotin vuoroa matkanjärjestäjän puheille. Mies teki viereisessä pöydässä kauppaa ranskalaisen pariskunnan kanssa. Kuuntelin ja olin ottavinani oppia.

Minulle myytiin kattava paketti 18 päivän patikkaretkelle. Hintaan sisältyi opas, oma ja oppaan majoitus, kolme ateriaa päivässä molemmille, linja-automatkat vaelluslupa ja vakuutus.

Kävimme hakemassa 700 dollaria käteistä ja paiskasimme kättä. Myyntitykin hymy oikeni kolme neljäsosaa. Sain uuden kaljan. Opas tulisi tuota pikaa. Olin varannut neljä päivää sopivan matkapaketin etsintään. Noin neljä tuntia laskeutumisen jälkeen kaikki oli selvää. Santosh Adhrikari astui sisään. Oliko oppaani kuusitoistavuotias poika?

Santosh Adhrigari

Pakettien hinta oli matkan aikana tabu. Kierroksen jälkeen Pokharassa, kenties maailman parhaan italialaisen ravintolan pöydässä teimme vertailuja. Olin onnistunut ostoksessa.

Varsinkin oppaan suhteen oli käynyt taivaallinen tuuri. Tästä olivat kaikki polulla tutuksi tulleet yhtä mieltä. Santosh, oikeasti 27 vuotta, oli paras.

Hän tunsi vuoret ja kertoi tarinoita seudun luonnosta, historiasta, ja kiipeilystä erinomaisella englannin kielellä. Kulkiessa keskustelimme myös politiikasta, ihmissuhteista ja uskonnosta. Jotkut oppaat osasivat vain luetella huippujen nimiä.

Santosh oli oppaista ainoa, jolla oli mukana kirja. Luimme molemmat Aravind Adigan White tigerin.

Aamuvarhaisella kuljettaja ahtoi pakettiautoon kaksikymmentä matkustajaa. Valtatiellä oli yksi päällystetty kaista keskellä. Alamäet rullattiin vapaalla ja vauhti nousi toiselle sadalle. Torvella varoitettiin kulman takaa vastaan syöksyvää liikennettä. Lapset oksensivat. Rotkossa lojui hiiltyneitä autonraatoja. Matkaoppaissa suositeltiin lentämistä.

Muktinath.

Joka päivä käveltiin tuntikausia rappusia. Reitti nousi Besisaharin 760 metristä Thorung La-solaan 5416 metrin korkeuteen. Viidakosta tultiin lehtoon, havumetsään, nummelle, vuoristoniityille, kuivaan puuttomaan erämaahan ja lopulta ikilumelle. Kullekin päivälle oli oma kasvillisuusvyöhyke ja taustalla valkoiset huiput.

Hartiat tottuivat nopeasti rinkan painoon. Kulkeminen oli nautinnollista. Kävelimme rivakasti ja innostuimme tuon tuosta kirmaaman. Tapasimme miehen, jolta karhu oli lyönyt nenän poskelle. Pyörittelimme rukousmyllyjä.

Usein tulimme majataloon hyvissä ajoin. Niitä oli joka kylässä useita. Aina löytyi Annapurna Lodge, usein myös Nice Wiew, Super Wiew, Mountain wiew ja exellent Wiew-Lodge. Kaikki lupasivat kuuman suihkun. Iltapäivällä kipusimme vielä ylemmäs  totuttelemaan vähähappiseen ilmaan. Torkuimme nokosia kukkivilla niityillä ja katselimme alapuolella liitäviä korppikotkia.

Näköala Thorung-La solan yläleirin pihasta.

Maailmanjärjestys ei mullistunut kaukana kotoa. Majataloissa tarjottiin aamulla kaurapuuroa. Ylempänä polulla sen päälle kasatut omenalohkot olivat ainoa tuore, vihreä syötävä.

Lounaaksi söin joka päivä Dal bhat-lautasen. Nepalin kansallisruoka oli täydellinen retkeilijän polttoaine. Riisi ja linssikeitto täyttivät ja antoivat voimia, mutta isokaan annos ei tehnyt oloa raskaaksi. Ja annokset olivat suunnattomia. Lisää tuotiin pyytämättä. Peltilautasen pikku lokeroihin laitetut lisukkeet, paistettu muna, pinaatti, sipuli ja erilaiset chilit toivat makuun vaihtelua. Päiväkirjassa lukee monta kertaa "Paras DB".  Santosh oli syönyt näin kahdesti jokaisena elämänsä päivänä.

Illallisella söin aina määrätietoisesti liikaa. Otin kaksi ruokalajia ja lisäksi momoja, tiibetiläisiä taikinakuoressa paistettuja nyyttisiä.

Aterian jälkeen kokoontui kansainvälinen korttirinki. Sveitsiläisellä Evalla oli repussa vajaa pakka. Osuimme usein samaan majataloon. Oppaani mielestä kyseessä oli jonkinlainen ohjattu sattuma. Toisaalta tuo suuri ihmistuntija arveli, että voisimme kiertää Annapurnan tusina kertaa ennen kuin tekisin aloitteen.

Pelasimme Unoa. Syntyi uusia sääntöjä. Kun esimerkiksi löi rouvan piti karjaista FRAU tai kohtasi mitä merkillisimpiä rangaistuksia.

Kymmeneen mennessä olivat kaikki nukkumassa. Jopa juhlamieliset hollantilais mekaanikot Rob ja Den.

Thorung La-sola, 5416 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vuoristotaudista varoiteltiin paljon. Vastaan tuli keskeyttäneitä retkeilijöitä. Toiset omin jaloin, jotkut hevosen selässä ja kurjimmassa kunnossa olevat helikopterilla.

Kaikkien jännittämä nousu solaan sujui hyvin. Sää oli suosiollinen. Lunta oli vähän, ja aamu valkeni kirkkaana. Navakka tuuli riepoi rukouslippuja. Huipun kivikasasta löysin metallilaatan, jota Mikael Niemi Vittulan jänkältä, kumartui suutelemaan ja jäädytti kielensä kiinni.

Mustang

Lentokoneessa Afganistanin yllä mietin miltä tuntuu retkeily kotimaisemissa. Olinko ollut niin kaukana ja täyttänyt niin tavoittamattomalta tuntuneen unelman, että lähimetsä ei riitä? Käpertyykö laavuun eri mies?

Nostin rinkan Ville-papan retkipyörän telineelle ja poljin Ruovedelle, Siikanevan soidensuojelualueelle.

Tapasin Teiskon köyhimmän miehen. Evääksi hän popsi kahdeksan hillomunkkia ja ryyppäsi maitokahvia päälle. Mies oli rakastunut säkeitä laavun vieraskirjaan kirjoittaneeseen naiseen. Hän jätti tälle lemmekkäitä viestejä, toivoen, että nainen palaisi.

Kolme-vaihteinen rautavuori.

Illan pimetessä luin laavussa suomalaisen suon laidalla Jon Krakauerin kirjaa Into thin air, Mount  Everestin vuoden -97 suuronnettomuudesta. Kaikki oli hyvin. Seikkailu oli siellä ja täällä. Näkymät vain aukesivat entistä avarampana.

Rannattoman suon takaa kaikui jäätelöauton huuto.

Askeleita ennen askeleita

Toukokuun toiseksi viimeisenä lähdin kävelemään. Näitä askeleita ei vielä lasketa niihin noin miljoonaan, mutta liike purkautuu samalta kelalta.

Aamu oli vihreä ja valolaikkuinen. Metsä tuoksui ukkoskuurojen jälkeen sammaleelta ja mustikanvarvuilta. Oli tulossa kuuma päivä.

Olin liikkeellä. Enään eivät tuoksut muistuttaneet menneistä, Saksan niityistä tai Portugalin männiköstä. Ne ennustivat tulevaa. Toisia tällaisia aamuja, tänä kesänä, tällä matkalla pohjoiseen. Ensimmäiset sadat metrit viittasivat metreihin  heinäkuussa.

Luvassa on leirikesä.

Edellisen päivän siivosin ja pakkasin. Kannoin matot parvekkeelle. Asetin kaksi laatikkoa keskelle lattiaa. Toiseen heitin sydvestin ja kintaat, purjehtijan tavaraa. Toiseen keräsin retkeilyvälineitä.

Läpikävin listaa. Keräsin tavarat kaapeista. Järjestin kaapit. Kokosin pienen materiaalivaraston. Valitsin työkalut. Siivosin työhuoneen. Kuurasin keittiön. Tyhjensin jääkaapin. Tarkistin kuivamuonakomeron.

Keksin lisää tehtäviä. Ei kotia näin voi jättää. Huolestuin. Mitä jos lämpöpatterit räjähtävät. Mitä jos tietokoneen akku räjähtää kaapissa ja sytyttää talon tuleen. Enemmän kun reppua, järjestin tulevaisuutta. Yritin luoda varmuutta epävarmaan.

Kävelin Korppooseen hammaslääkäriin. Vaikka kuinka olisi vapaa reissumies, pölyä, tiskiä ja hammaskiveä kertyy.

Turun  Taiteilijaseura tarjosi kesäkahvit galleria Å:ssa. Mansikkakermakakku nostettiin jalustalle.  Työryhmän Hedberg-Kotilainen-Vainionpää Teos syötiin. 

Partio-aitassa odotti Fjällrävenin paketti. Rekistä poimittiin takki ja housut. Sovitettiin kengät. Tiskille kertyi kasa ja talon tarjoamien lisäksi keksin vielä jotain pientä.

Linja-auton ikkunasta katselin telttapaikkoja. Illaksi ehdin Ylöjärvelle.

Pöydälle jäi pieni vanitas-asetelma. Kaksi mandariinia ja omena.

Polkupyörällä Grassinaan

Vuosaaren satamassa sidoin pyörän kumilenkeillä ruuman kaiteeseen. Merellä söin kuin ruhtinas. Saunoin ja viruin porealtaassa. Espanja voitti taas jalkapallon Euroopan mestaruuden. Varhain heinäkuun toisena aamuna 2012 rantauduin jälleen Rostockiin.

Mecklenburg-Etu-Pommeri on hyvä paikka aloittaa pyöräretki. Seutu on tasaista. Suurimmat kaupungit ja tihein moottoritieverkko ovat kaukana lännessä. Pyörätiet sukeltavat tuulipuiston vainiolta tammimetsään. Kotimaista kymmenien kilometrien korpivaellusta ei täällä ole. Kun kylän  jättää taakseen, seuraava tapuli jo näkyy. Marketti, leipomo ja döner-kebab ovat aina lähellä.

Uuden pyörän rungossa luki German bike technology. Siinä oli parhaat osasarjat. Varusteet, jotka viimeksi eivät toimineet vaihdoin parempiin ja kevyempiin.

Ensimmäiset leirintäalueet olivat tuttuja. Schwaanissa pystytin teltan saman männyn juurelle. Plau am Seessä kahlasin taas siihen seehen.

Matkareitti Rostock Grassina.

Kesällä 2008 arvasin jo matkalla tulleeni puijatuksi. Kahden kuukauden aikana satoi neljä kertaa. Takki ja pitkät housut matkustivat syvällä tyyrpuurin puoleisen laukun uumenissa.

Polkupyöräilijä on sään armoilla. Nyt satoi joka päivä. Satoi vettä ja ukonilmalla satoi rakeita. Tasangolla pelkäsin salaman lyövän hengiltä. Autoilijat kannustivat peukulla ja torvella. Miten säälittävältä saatoin näyttää heidän silmissään, kun pyyhkijät eivät jaksaneet huitoa tuulilasia kuivaksi. Tuuli navakasti ja aina vastaan. 

Väsynyt pyöräilijä ottaa kelin oikut hyvin henkilökohtaisesta. Aamuisin käärin kasaan märän teltan ja puin jalkaan märät kengät. Paraskaan vaniljatäytteinen pulla ei kirkastanut tunnelmaa. Rengasrikkoja sattui usein. Uusi hieno levyjarru alkoi kihnuttaa.

Päiväkirja 13.7. "Jos minulla olisi kuukauden kesäloma, en tuhlaisi sitä tähän."

Dessau. Pystytin teltan katokseen.

Soitto kaverille kohottti mielialaa. Susa oli kotona. Voisin kyläillä.

Rullasin keskelle paraatia. Pormestari puhui. Miss Selb heilutti kaupungintalon parvekkeelta. Tuhannet ilmapallot kohosivat kirkontornin ohi. Laulu raikui. Wiesenfest. Alkoi juhlien neljäs päivä. Suoraan satulasta kiipesin Baijerilaisen kaljateltan pöydälle hoilaamaan. Litran tuoppi heilutti minua. Oli myös snapsiteltta. Nahkahousut tuntuivat ainoalta järkevältä vaatekappaleelta.

Seuraavana päivänä krapulainen opettaja opetti krapulaisia oppilaita. Minä täytin pesukoneen, nautin rajoittamattomasta netistä ja ilman polettia valuvasta suihkusta. Iltapäivällä keitin trangialla pannukahvit parvekkeella. Muistelimme Oranki-artia. Tutustuimme ympäristötaidetapahtumassa Pellossa, kesällä 2010. Ihmeen läheiseksi voi uusi ystävä tulla reilun viikon aikana, olkoonkin, että Oranki-olosuhteet olivat vallan ainutlaatuiset.

Alppien sinertävä sahalaita kohosi taivaanrantaan kuun puolivälissä. Halusin nähdä maiseman korkealta ja ylittää vuoret mahdollisimman suoraviivaisesti. Valitsin Itävallan korkeinta huippua sivuavan Grossglockner hochalpenstrassen.

Stairway to heaven tai highway to hell.

Irrotin kihnuttavan etujarrun. Ajoin jokivarsia seuraavaa Tauern Radwegiä  sisään aukosta vuorten muurissa. Maailma muuttui taikaiskusta kiviseinin rajatuksi.

Nousu alkoi heti Fuschin leirintäalueen jälkeen. Aurinko porotti. Hikiset kämmenet lipsuivat ohjaustangolla. Tietullin portilta Fuscher Törlin näköalapaikalle kertyi yhtäjaksoista nousua 1283 metriä 12,9 kilometrin matkalla.

Pitkissä nousuissa pitää vaihtaa pienimmälle rattaalle, malttaa mielensä  ja sinkuttaa sitkeästi. Hitaammin, aina vaan hitaammin. Rauhallisesti hengittäen.

Toiseksi viimeisessä kiharassa tavoitin maantiepyörällä tahkoavan urheilijan. Mies puri hammasta ja polki laidasta laitaan kiemurtaen. Minä ohitin pyörää taluttaen.

Vielä kuusi kiharaa näköalapaikalle.

Fuscher Törl, 2428 metriä merenpinnasta, esim. Rostockista.

Kiipeämisen kestäessä helteinen aamupäivä vaihtui hyytäväksi tihkusateeksi. Pilvien alareuna roikkui 1800 metrissä. Näköalapaikalta nousu jatkui vielä monen kilometrin verran. Lopulta saavuin huipulle, Hochtor 2504 m. Olin yksin. Satoi kaatamalla. Suojauduin suljetun opastuskeskuksen ovensuuhun. Salamat löivät kaikkialla ympärillä.

Lähdin laskuun. Vesi pärskyi ja virtasi. Tie oli liukas kuin jää. Kohmeiset sormet väsyivät jarrun pumppaamisesta. Aurinko tuikkasi säteensä pilvien välistä ja sytytti sateenkaaria, jotka olisi ohi kiitäessään voinut poimia kimpuksi kouraan. Pilvet nousivat sinisen usvan verhoamasta laaksosta ja toiset kiisivät alas rinnettä pimentäen taas maiseman.

Näkymä näköalapaikalta.

Sade ja kurja kohmeisuus jatkui Italian rajalle asti. Dolomiiteille noustessa ilma kirkastui ja samalla kirkastui pyöräilijän mieli. Täällä Matti A. Jokinen oli kiipeillyt 50-luvulla. Olin lukenut Ville-papan antaman kirjan niin monta kertaa, että tunsin huiput nimeltä.

Muistelin myös suomalaisten mainetekoja vuoden 1956 talviolympialaisissa. Haku Veikko voitti kolmenkympin hiihdon ja oli viidelläkympillä toinen. Viestissä tuli hopeaa. Naiset voittivat kolme kertaa viiden kilometrin viestin. Mäessä tuli kaksoisvoitto. Neuvostoliitto osallistui ensimmäisen kerran talvikisoihin ja oli heti mitalitaulukon ykkönen.

Vihdoin Dolomiiteilla.

Parkkeerasin pyörän Lago di Misurinan rantaan ja lähdin patikoimaan.

Rinteillä oli lunta. Yöllä lämpötila laski pakkasen puolelle. Puin päälle kaikki kolme mukana olevaa paitaa ja takin. Aamukahvi läikkyi tärisevissä käsissä. Kaikki muut paistattelivat rinta paljaana. Laskettelin alemmas sairastamaan ja suunnittelin reitin uudelleen.

Trevison tasangoilla alkoi toisenlainen koitos. Lämpötilä keikkui 35-42 asteen välillä. Kiiruhdin läpi loputtoman kauppakeskusten ja teollisuusalueiden erämaan. Poikkesin Venetsiassa ja jatkoin Adrian meren rantaan. Ei varjoa missään. "Inferno" hehkuttivat paikalliset sanomalehdet. Menetin ruokahalun. Elin mansikoilla ja imeskelin sokeripaloja espresso-kahvin kanssa. Olo oli kevyt ja päättäväinen, toisin sanoin turta ja pakkomielteinen. Päätin unohtaa hassun ajatuksen kävellä Rovaniemelle.

Isola Verdessä sain jättimäisen camping villagion viimeisen vapaan telttapaikan. Se oli baarin nurkalla. Viideltä alkoi lasten laulukilpailu. Sitä seurasi lasten tanssikilpailu. Seuraavaksi mittelivät aikuiset musiikkitietokilpailussa. Vielä erä kilpatanssia ja sitten disko.

Ymmärsin, ettei yksi kaukaa pohjoisesta polkenut mies voi odottaa Italialaisten keskeyttävän ilakointia vaikka olisi kuinka väsynyt. Kiedoin paidanhihat pään ympärille ja muistelin ranskalaista leirintäaluetta, jonka vieressä ajettiin rekoilla kilpaa ja sitä toista, jossa teltan vieressä oli pelastushelikopterin kenttä. Heittivät kuusi keikkaa sinä yönä.

Maantien kuningas.

Villafrancassa voitin pyöräkilpailut. Kurvasin pääkadulle. Selostaja pomppasi pystyyn kuorma-auton lavalla ja puhkesi huutamaan. Kansa hurrasi. Jotkut juoksivat rinnalla. Pakenin samalla vauhdilla. Myöhemmin löysin sanomalehden, josta selvisi, että oikea voittaja oli Sara Coffinardi. Hän paahtoi 81,9 kilometriä ajassa 2h 13min. Keskinopeutemme taisi alkaa eri numerolla.

Vielä nousivat eteen vuoret. Aamulla ne olivat kangastus. Illan tullen olin jo niin syvällä niiden sylissä etten tasankoa muistanutkaan. Kaksi leirintäaluetta ja maatilamajoitus oli lopettanut. Tuuli huusi ja minä huusin, mutta sen ei ollut pakko kuunnella.

Aurinko laski oikean olkapään taakse. Vasemmalta, rinteiden takaa kohosi kuu. Kaskaat rouskuttivat. Ajovalo seurasi serpentiinitietä. Yksin, vuoristossa, 2000 kilometriä kotoa, nälissään, ilman tietoa yöpaikasta ja yhtäkkiä oli valtavan hyvä olla. Luulin ymmärtäväni, miksi tielle lähdetään.

Firenzen katot Campanilen huipulta kuvattuna.

Suomen Taiteilijaseuran Grassinan ateljeetalo oli tietenkin huikean jyrkän kukkulan huipulla. Hautova kuumuus jatkui. Asukkaita oli yhdeksän. Sisko lensi tyttärensä kanssa käymään. Juhlimme Hennyn italialaista täysi-ikäisyyttä. Pihassa norkoilevat kissat saivat parempia nappuloita ja uudet nimet, Kisu, Kisukisu ja Kisukisukisu.

Kirjailija saapui junalla Pariisista tapaamaan Grassinan luurankomiestä. Nautin yksin matkustamisesta, mutta ravintolat ja museot antavat enemmän hyvässä seurassa.

Kuun lopulla kissat katosivat rapulta. Pääovella tarjottiin salamia ja kaviaaria. Toscanan tähtien alla ajatus noin miljoonasta askeleesta alkoi taas tuntua hyvältä.

Viimeinen seikkailu odotti Roomassa.Luulin maksaneeni pyörän rahdin jo etukäteen. Virkailija oli eri mieltä ja lähetti toimistoon kentän toiseen päähän. Matkalla rahdin hinta kasvoi ja siihen päälle tuli palvelumaksu. Runsain tarroin koristeltu paketti pääsi matkaan erityisestä erikoisportista. Helsinkiin se ei tullut.

Pakettipyörä Tuulensuussa.

Matka jatkui suoraan Tuulensuun taidesäätiön ateljeetaloon Viitasaarella. Pyörä tuli muutaman päivän perästä taksilla. Ehdin vielä kärnänkoskelle kalastamaan taimenta ennen syysrauhoituksen alkua.

Polkupyörällä Marbellaan

Toissapäivänä, tavallisena torstaina, odotin lauttaa Korppooseen. Vasta vihertynyt tienpieli tuoksui samalta kun Mecklenburg-Etu-Pommerin niityt, joiden yllä haukat kaartelivat. Meren tuoksu toi mieleen Portugalin rantoja huuhtovan Atlantin.Kotoisat muistot joutuvat jatkuvasti tekemään tilaa tuoksujen tuomille kuville kesästä 2008.

Minä olin vahaa ja matka painoi peukalonsa syvälle kylkiluiden alle. Se oli pyöreä ja runsas. Se oli vaikutteiden rytö ja hyrskyn myrsky, jonka haaroihin johdonmukaisuus ja kronologia katoavat.

Matkareitti Rostock-Marbella.

Otan tueksi tilastot. Kesäkuun kolmas matkustin Laivalla Rostockiin. Sen jälkeen poljin keskimäärin 5 tuntia 45 minuuttia joka päivä, 58 päivän ajan.

 Pisin päivämatka oli 162 kilometriä. Siihen kului aikaa lähes 9 tuntia. Matkailulehdestä repäisty kartan tapainen oli niin suurpiirteinen, että ohitin yöpuuksi katsotun leirintäalueen ja vielä toisenkin, joka jäi peräti joen väärälle puolelle.

 Ostin, löysin ja sain karttoja matkan varrella. En juuri kurkottanut huomispäivää kauemmas ja totuin jatkuvaan epävarmuuteen. Kysyin tietä usein. Kaikkialla ihmiset neuvoivat ystävällisesti lukuun ottamatta yhtä pitkäksi venähtäneen M.A. Nummisen näköistä miestä Magdeburgissa.

 Yleensä saksalaiset luettelivat turhankin tarkasti kaikki kääntyvät tiet ja merkittävät rakennukset. Puolet ohjeista unohdin jo kuunnellessa ja matka jatkui kiitollisena, mutta hämillään. Ranskalaisilta osasin kysyä, mutta en ymmärtänyt vastausta. Espanjalaiset opastivat kädestä pitäen. Pamplonassa rouva sulki jäätelökioskin ja lähti saattamaan. Portugalissa riitti, kun piti valtameren oikean käden puolella.

Rituaalit vakiintuivat nopeasti. Puuron jälkeen leiri kasaan. Päivä satulassa. Evästauot ja ostokset. Illaksi leiriin. Suihku, järvi tai ruhtinaallinen uima-allas. Pyykinpesu ja illallinen.

Reppuun oli taiteltu jalkapallon EM-kisojen ohjelma. Aina ei ollut leirintäalueella televisiota, toisinaan oli kaljateltta ja valkokangas. Loppuottelun katselin saksalaisten pyöräilijöiden porukassa espanjalaisessa kyläbaarissa Pyreneillä. Maat olivat vastakkain. Pelin alkaessa saksalaiset lauloivat kansallislaulun seisaaltaan ja saivat raikuvat aplodit. Kun Fernando Torres laukoi voittomaalin buuasivat kaikki. Paikalliset olivat baskeja ja minä luultavasti yksin Espanjan puolella.

EuroVelo 6, Atlantilta Mustallemerelle. Osuin polulle Doubs-joen varressa.

Vietin 43 yötä teltassa leirintäalueella. Saksassa ne olivat edullisia ja hyvin hoidettuja. Niillä kesälomaili usein  pieni tiheään aidattu yhteisö, joka oli juurruttanut asuntovaunut paikalleen ja ympäröinyt ne puutarhatontuilla. Vierasta kestittiin ylen määrin. 

Suosikkini oli kukkulalle, edesmenneen Itä-Saksan rajavartioasemalle rakennettu Weidberg camping. Teltan vieressä kohosi vartiotorni ja isäntä oli polkenut DDR:n maajoukkueessa.

Ranskassa osuin yöpymään perusvarustelluilla kunnallisilla leirintäalueilla. Portugaliin voisin lähteä varta vasten leirintälomalle. Rannikon alueilla on kaikki palvelut. Kaikkien nimi on praia jotakin ja se tarkoittaa kilometrien mittaista hiekkarantaa. Espanjassa voi joutua bailaamaan.

Le Puyn katedraalissa osallistuin messuun ja sain siunauksen matkalle.

Kenties 800 vuotta vanha penkki. Ermita de San Nicolas.

Pohjois-Espanjassa asunto oli albergue, pyhiinvaeltajien majatalo. Se saattoi olla joitakin patjoja lattialla pienessä huoneistossa kirkon kupeessa tai valtavia makuusaleja monessa kerroksessa.

Vaikuttavin oli Ermita de San Nicolas, Italialaisen veljeskunnan ylläpitämä, vain kahdentoista vuoteen maja Puente fitero-sillan pielessä. Rakennuksessa on pidetty majaa jo 1200-luvulla.

Ennen suurenmoista pasta-ateriaa veljet pukivat viitat harteilleen ja pesivät pyhiinvaeltajien jalat. Kynttilän valossa nautittiin talon viiniä ja sain nunnan itkemään kun lauloin suomeksi kaikkien italialaisten tuntemaa iskelmää "Poika varjoiselta kujalta".

Toinen ääripää oli upouusi laivahytin oloinen koppi Villafranca del Bierzossa. Kaikille oli yhteistä erittäin varhain tielle lähtevien espanjalaisten puuhakas pulina ja paukkuvat kaapin ovet.

Pyhiinvaellus on hyväksyttävästi suoritettu.

Pisin suora oli tasangolla ennen Mansilla de las Mulasia. Se oli 13 kilometrin mittainen ja tuuli puhalsi navakasti vastaan
.
Ranskan keskivuoristossa laskin 8 ja puoli kilometriä kertaakaan kampia pyöräyttämättä. Samana päivänä näin seepran muotoisen ilmapallon lähes lappilaisen maiseman yllä ja tapasin Wolverinen pikkuserkun.

Pisimmät nousut olivat vajaat 20 kilometriä. Niistä kuuluisin kiipesi Ranskan rajalta Pyreneille. Tätä tiesin kammoksua, mutta olihan niitä muitakin vuoria ja Espanjassa sierroja. Kovin nousu oli sen yhden peikonhampaan kierto matkalla Arcos de la Fronterasta Rondaan. Paras ateria oli se appelsiini siinä mäessä.

Paikattu pyöräilijä, korjattu pyörä ja Fernando. Póvoa deVarzim.

Rengas piti paikata vain 4 kertaa. Portugalissa sattui onnettomuus. Rullailin reipasta vauhtia ja vihellelen aamupäivän lämmössä. Pientareelle pysäköidyn lava-auton kuljettaja avasi oven eteeni. 

Onnistuin osittain väistämään, mutta, päiväkirjaa lainaten: "näen miten toinen laukku kierii tiellä. Ihmeen etevästi jarrutan, käännän ja kaadan samalla pyörän pientareelle itseni irti kliksauttaen ja teen hyppyjä yhdellä jalalla  suomeksi kirosanoja huutaen." Oikea reisi vuoti valtoimenaan verta. 

Näin tutustuin Manueliin. Miehistä mukavin ja sattumalta portugalilaisista kielitaitoisin lähti mukaan ambulanssiin ja saattoi sidonnan jälkeen sairaalasta kotiinsa. Perhe tarjosi päivällisen.Haimme pyörän korjaamolta. Matkalla vävypoika Fernando esitteli parhaat kalapaikat. Hieman sekavana pakenin leirintäalueen rauhaan ennen kun minut ehdittiin naittaa sukuun.

Kuukausia matkalla, oletko opettaja? Menossa Marbellaan, oletko miljonääri?

Voipunut Renault kameli nojailee Suomen Taiteilijaseuran ateljeetalon sisäpihalla.

Matkaa kertyi 5150 kilometriä. Marbellassa kävin ensi töikseni parturissa. Elokuu oli erittäin kuuma. Pääkadun digtaalimittari vilkutti joka päivä numeroa 37.

Snorklailin ja seurasin olympialaisia. Rafa Nadal voitti kaikki kaiken aikaa. Juoksukilpailuissa espanjalainen sijoittui viidenneksi. Voittajaa ei välttämättä kerrottu.

Tapasin Euroopan parhaiten koulutetun koiran. Se poimi hihnan suuhun ja talutti itseään erittäin elegantin emännän kintereillä pitkin ostoskatua.
Kävin ryhmämatkalla Marokossa ja sen vuoksi aloitan Afrikan tähden nykyään aina Tangerista. Pääsen sanomaan.
Vierailin Alhambrassa. Iltaisin istuin kattoterassilla kuuntelemassa Ana Marian talon Flamenco esityksiä. Tuntui hyvältä olla paikallaan , mutta ei vielä kotona.

Pakettipyörä Malagassa.

Matkan viimeinen seikkailu oli pyörän lentoon laittaminen. Koska painoraja ei punnituksessa ylittynyt annoin kääriä koko paketin laukkuineen. Kelmuveikot riehaantuvat ja laittoivat tuplamuovin samalla rahalla.

Etsin tiskiä, jolla maksaa Finnairin suomessa ilmoittama 55 euroa kuljetuksesta. Minut ohjattiin toimistoon. Se oli täynnä brittejä, joiden lento oli peruuntunut. Pitkän jonotuksen jälkeen virkailija tulosti joitakin papereita, ilmoitti hinnaksi 120 euroa ja lähetti toiseen toimistoon. Täällä katsottiin hinnan olevan väärin. Oikea summa oli 70 euroa ja sen voi maksaa portilla, josta pyörä lähtee hihnalle. Nämä herrat arvelivat minun jo maksaneen jotain jollakin tiskillä. Pyörä lensi maksutta.

Koneesta katselin kyliä ja yksittäisiä taloja, valopisteitä yöpimeässä Euroopassa ja mietin miten pieni olin siellä telttakankaan alla nukkesssani.

Helsingissä pyörä juuttui hihnalle ja kuulin sitä puskevien miesten suusta ensimmäiset sanat suomea.

Ensimmäinen pitkä matka, Ecuador

Voisin kiinnittää muistolaatan niille jalansijoille Olofsnäsin lauttarantaan, roskalavan viereen, mistä soitin Arja Toivoselle. Arja, taidemaalari itsekin, oli laittanut ilmoituksen liiton jäsenkirjeeseen. "Vuokrataan talo Ecuadorissa." Posti kantoi seikkailun käden ulottuville. Andit tarjoiltiin kotirapulle.

Sovimme tapaamisen. Talo oli anopin pihassa ja Pegushen kylä, Otavalon kaupungin yläpuolella, täynnä Cachiguangon sukua. Ei sinne voisi ihan ketä tahansa asuttaa.
Lähdin matkaan tammikuussa 2007. KLM lensi Tukholmasta Amsterdamin kautta Quitoon. Lentoemännät olivat kaksi metriä pitkiä ja kuin evääksi aloittelevalle matkamiehelle jäi päähän soimaan Schipholin kentän itsekseen rullaavien jalkakäytävien toistama mantra, "mind your steps".

Päätin, että vaikka vain istuisin kuukauden kattoterassilla tuijottamassa Imbaburaa, etupihan sammunutta tulivuorta, olisi se yllin kyllin riittävästi.

Talo radan varressa. Vasemmalla keittiösiipi. Yläkerrassa ateljee ja kaiken kruununa kattoterassi.

Imbabura, korkeus 4630m, etupihan tulivuori. Takapihalla kohosi Cotacachi.

Lopulta kiipesin vuorelle. Oppaana oli Cesar Guana, majatalon isäntä ja matkailulehti Ecuamundon päätoimittaja. Uin Isossa valtameressä ja katselin Las Penasin joukkueen otteita maan ykkösdivarissa, hörppien kaljoja vierasjoukkueen kannattajien porukassa. Meloin kajakilla yli ja ympäri Laco San Pablon.
Nousin rinteelle Banos de Aqua Santan yläpuolelle katsomaan Tungurahuan purkausta, joka paikallisten matkanjärjestäjien ilmoituksen mukaisesti alkoi joka ilta tasan kello 21.00.
Retkeilin viidakossa Rio Napon varrella. Sukelsin vesiputousten alla ja hommasin pimeetä pulloa El Ungalin Afro-Ecuadorilaisessa kylässä, Kolumbian rajan pinnassa, uuden ystävän, El Capitanin seurassa.

Cesar Guano ja Imbabura, "mies, jolla on hattu", ilman ikuista pilvisombreroa.

Opin matkalla espanjaa. Suvun luona kyläillessä ymmärsin paljon ja osasin sanoa jotain. Perheen pienille pystyin kuvailemaan miltä näyttää Peppi Pitkätossu.
Ostin charangon, kaikkialla Andeilla helisevän pikku kielisoittimen. Kaupan välitti Alfonso Cachiguango. Maailmankuulu muusikko seisoi poncho liehuen kadulla ja näppäili El Condor Pasaa. Virnistäen hän ojensi soittimen. Renkutin vastalahjaksi Judas Priestin Breaking the lawn riffiä.
Osasin tilata Taxi Simonin poimimaan gringon Pan American Highwayn varresta keskellä yötä.
Tunsin sen huimaavan riemun, kun on varmasti oikeassa bussissa, Jean Claude Van Damme potkii roistoja matkustamon videolla ja edessä on taas muutama huoleton tunti.

Viimeisellä viikolla vuokrasin maastopyörän. Oli tarkoitus nousta läheisille vuoristolammille ja kaahata tukka suorana alas. Sairastuin ankaraan vatsan vääntöön. Ateljeessa, leijonahuovan alla ymmärsin, että jotain oli muuttunut. Matkakuumemittari oli pahasti punaisella. Keksin uuden suunnitelman.

Uusi suunnitelma. Polkupyrä, pyhiinvaellus, espanja, Marbellan ateljeetalo.

Noin miljoonan askeleen takana II

Kymmenkunta vuotta pysyin aloillani saaressa. Tunsin löytäneeni oman maiseman ja kasvatin juuria. Opittavaa oli paljon. Elämä muokkautui pieniin puihin, oli ehkä omituista, mutta myös taatusti omanlaista. Opin olemaan ja löysin sen polun pään, jota edelleen taiteilijana seuraan.

En kai koskaan todella tuntenut kaukokaipuuta. Pienestä pitäen matkustin mielikuvituksen voimin. Olin varovainen lapsi, joka nousi alimmille oksille ja kertoi sitten värikynin piirustuspaperilla suuresta viidakkoseikkailusta.
Luin innokkaasti matkakertomuksia. Matti A. Jokinen kiipeili Alppien seinämillä. Minä roikuin oranssissa pyykkinarussa Jaatisen kalliolla, leikkauksessa Viljakkalantien varrella. Cousteau selvitti merten salaisuuksia, minä sukelsin Visajärvessä. Saman tien varressa sekin.

"Walter Biner iskee hakullaan pari hyvin suunnattua lyöntiä lumen
peittämään jäähän." Tämän olen lukenut vähintään viisitoista kertaa.

Kymmenenvuotiaan kiipeilijän muistiinpanoja.

Ahmin äärimmäisiä retkiä napajäille ja vuoristoon. Mieleen kiinnittyi nimiä, joissa soi seikkailu, Kali Gandaki, Dolomiitit, Kuningatar Maudin maa...
Peilistä ei kuitenkaan katsonut poika, joka lähtee. Myöhemmin en nähnyt miestä, jolla on varaa.

Kuin David Lee Roth Skyscraper levyn kannessa.  Kuva P. Myllymäki

Ja saaressa suuri seikkailu odotti heti ulko-oven takana. Ainakin periaatteessa pikku Terhillä olisi voinut viisitoista heppaisen työntämänä ajaa Shanghaihin tai Tulimaahan. Kalat odottivat oikeaa uistinta eteensä. Märkäpuvussa snorklailin ympäri luotojen ja heitin volttia vihreässä kirkkaudessa.

Houtskarissa.  Kuva P. Röyskö

Maastopyörä vei metsäpoluille ja kun talvella pystytti teltan jäälle Västergrundin pieleen, oli oikeasti naparetkellä. En ollut koteloitunut odottamaan siipiä. Lensin, mutta lyhyitä matkoja. Kunnes sitten nousin koneeseen ja lensin todella kauas.