Telttapaikat, HouHouHou-Naantali

02.07. Houtskari, Medelby.

03.07. Houtskari, Lömsö.

04.07. Houtskari,  Mossala.

05.07. Kustavi.

06.07. Taivassalo

07.07. Mietoinen, Sillankari.

08.07. Askainen.

09.07. Naantali.

Työsuunnitelma ja reitti

Minä haluan töitäni esille ympäri maan piirin ja jos kerran maan pohjoisimmalla taiteilijaseuralla on galleria Rovaniemellä, varsinkin siellä haluan pitää näyttelyn. Yhtään raskasta puuveistosta en tahdo sinne raahata, enkä yhtään pakettiautoa vuokrata. Helmikuussa 2012 välähti. Minä kävelen.

Ajattelin myös. Ei ole välttämättä tarpeen matkustaa Saint-Jean-Pied-de-Portiin ja kävellä pyhiinvaellustietä länteen Santiago de Compostelaan. Voi astua ulos kotiovesta Norrskatan saarella ja kävellä samat, noin 900 kilometriä pohjoiseen, Rovaniemelle.

Matka alkaa kotirapulta 02.07.2013

Matka on käytävä läpi Suomen. Hitaasti kävellen saan käsityksen maamme todellisesta pituudesta. Näen miten maisema maantieojan takana muuttuu. Siellä ne ovat loputtomat metsät, pellot ja järvet. Siellä ovat taajamat, tehtaat, marketit ja huoltoasemat. Kenties sieltä löydän myyttisen kansallismaiseman.

Toisin kuin autokyydissä, haistan meren, kuivan kangasmetsän, suon, grilliherkut ja saunojen savut. Kuulen tuulen ja eläimet sekä sen, mistä kylillä puhutaan.

Kävellessä matkaa tekee myös sisään päin. Paljaan taivaan alla, omin neuvoin kulkiessa kokee paljon epämukavuutta, epävarmuutta, väsymystä ja turhautumista, mutta myös muilla keinoin saavuttamatonta nautintoa ja riemua. Päivien seuratessa toistaan voi askelten tahdissa tavoittaa tyyneyden ja ihmeellisen valppaan rauhan. Olen myös tottunut pitämään kävelyä työkaluna, jonka rytmissä saan ja hion suuren osan ideoista.

Kurjenrahkan kansallispuiston pitkospuilla 14.07.2013

Matkalla rakennan pitkän veistoksen, maiseman mallin. Mukana kulkee nippu mummolan seinästä irrotettua, monin tapettikerroksin päällystettyä pinkopahvia. Lisäksi käytän paperia, kartonkia, postikortteja, leikkeitä paikallislehdistä ja turistioppaista sekä kaikkea pientareelta ja luonnosta löytyvää. Työkaluiksi riittävät puukko, kirurgin veitsi ja liima. Kuten tutkimusmatkailijoiden mukana kulkeneilla taiteilijoilla on työhuoneena teltta. Postitan teoksen osia Rovaniemelle, sitä mukaa, kun niitä valmistuu. Suurempia osia työstän vielä perille päästyäni.

Musta viiva länsirannikolla. Aluksi kippura.

Lähden liikkeelle Turunmaan saaristosta. Kävelen matkailjoiden suosimaa rengastietä Houtskarin ja Iniön kautta Kustaviin. Suunnistan Mietoisten, Askaisten ja Naantalin kautta Turkuun. Patikoin Kuhankuonon retkeilyreitistöä Pyhäjärven rantaan. Seuraan Pyhän Henrikin tietä Köyliöön. Kuljen Kokemäelle ja Kankaanpäähän, missä kävin taidekoulun. Jatkan halki Etelä-Pohjanmaan Kauhajoen, Jurvan ja Laihian kautta rannikolle ja takaisin ruotsinkieliselle seudulle. Seuraan rantaa Pietarsaareen, Kokkolaan, Raaheen, Ouluun ja Kemiin, mistä jatkan jokivartta Rovaniemelle.

Kuljen maantien laitaa, kyläteitä ja merkittyjä retkeilyreittejä. Nautin jokamiehenoikeudesta leiriytyä maastoon. Leirintäalueelle majoitun, missä sellainen osuu kohdalle. Kurjan kelin tai työskentelyn vuoksi voin ottaa huoneen hotellista.

Lähdin liikkeelle heinäkuun alussa.arvelen pääseväni perille ennen syyskuun puoltaväliä. Kävelen päivässä noin 20 kilometriä ja yritän säästää voimia myös työskentelyyn.

Kulkiessani merkitsen reitin tarroilla ja kunkin yöpaikan pienellä kyltillä. Jaakobin tien symboli on keltainen simpukka, minun tieni, keltainen teltta.

Teos tulee näytteille Lapin taiteilijaseuran Galleria Napaan Rovaniemellä 10.10.-30.10. 2013

Matkaa voi seurata myös osoitteissa:
https://www.facebook.com/NoinMiljoonaAskelta 
https://twitter.com/NoinMiljoona 

Taiteesta:
http://www.kuvataiteilijamatrikkeli.fi/fi/taiteilijat/3240 

Laulusta lautoihin

Teltta on päivällä rinkassa. Rinkka on yöllä teltassa. Olin varma, että kun jatkan ajatusta, pujahdan madonreikään ja saan maailmankaikkeuden salat selvitettyä ennen puoltayötä.

Heräsin linnunlauluun. Kurjet olivat aikaisin äänessä. Torkuin, kunnes korpit aloittivat keskustelun. Pikkulinnut sirkuttivat ja pyrähtelivät kuusikossa. Yksi esitti kaikki tunnetut soittoäänet potpurina. En tunnistanut lajeja, vaikka olen monet kerrat lausunut pitäisi-opetella-lorun.

Kolme palokärkeä nahisteli saman kelopuun rungolla. Yksi vislasi neuvoja. Kahta muuta sieppasi ja ne antoivat tietäjälle kyytiä. Taustalta tunnistin vielä lokin ja raakkuvan variksen.

Varis

Painoin luomet poskille. Mieleen ajelehti sanonta, "Äänellään variskin laulaa". Mitä sukulaismies yritti sanoa? Oliko tarkoitus kannustaa? "Kaikki laulaa." Selväksi tuli, että toiset laulavat paremmin kuin toiset ja juuri nyt äänessä oleva peräti surkeasti. Satakielistä ja Pariisin varpusista on pitkä matka varikseen.

Linnut törmäsivät mielen pöheikössä lautapinoon. Sanonta, "Kukin taaplaa tyylillään", voisi tarkoittaa, että on enemmän kuin yksi oikea tapa latoa lankkuja kuivumaan. Pienellä äänensävyn muutoksella naapurin toimia tarkkaava isäntä tulee kuitenkin lausuneeksi kovan tuomion. "Ei osaa, eikä opi." Tämä voi olla myös varpuluuta sanonnan muodossa. Lakaistaan pois. "Tehköön."

Lokki

Ennen aamukahvia ei voi.

Muistelin yläasteen aikaista luokkakaveria. Tämä poika pyyhki kaikki keljuilut harteiltaan yhdellä ainoalla sananparrella. Ärsyttävän määrätietoisesti hän tylsytti terävimmänkin vinoilun toteamalla, "Ei meillä niinku teillä".

Se onkin jo läheistä sukua äitis-alkuisten sanontojen perheelle. "Äitis käveli ku sua teki."

Kaljalla Taivaassa.

Lauantai-ilta. En ehtinyt kauppaan. Päätän ehtiä terassille. Siinä istuu kaksi veikkoa. Vakava tumma ja punapaitainen raamikas.

"Minne meinasit?" kysyy raami.

"Rovaniemelle", vastaan mahdollisimman hillitysti, ilman sävyjä äänessä.

"Pitkä kesäloma?"

"töissä."

"mitä sää si teet?"

"taiteilija", ilmoitan ammattini.

"Voi vitu taiteilijat. Toiset käy oikeesti töissä."
Tuttuja latuja sivakoidaan mutta emme ehdi pidemmälle kulttuurikympillä. Terassille horjuu uusi mies. Geometrisiä tee-se-itse-tatuointeja vinottaa hajallaan niskassa ja käsivarsilla. Katseen kätkevät peililasit. Perässä purjehtii rouva.

"Sää tervehdi mua", yskäisee raami ja jatkaa pää kallellaan, "Mää en tunne sua".

"Kato sää o ainoo ku katto silmii. Pitää ain katto silmii", sanoo geometri.

Reilu mies katsoo silmiin. Ikuista totuutta toistellaan kuorossa.

"Mut miks vitus sullo aurinkolasit? Mää näe su silmiä", Raami hoksaa.

Asiallisesti mies selittää, että autolla tultiin ja linsseissä on vahvuudet. Ajokuntoa ei ole ainakaan tänä kesänä ollut, tuskin sen paremmin talviliukkailla. Rouva ajoi.

"Autolla tultiin", G-mies toistaa ja viittoo kohti tien toiselle puolelle pysäköityä katurallikaramellia. Raami vilkaisee olkansa yli.

"Foordi ei o auto. Kato musta Foordi ei o auto ollenkaan!"

"Miehet aina autoista puhuu", tasoittelee rouva.

Puhutaan kotipaikoista.

"Mää ole Vehmaalta", toteaa geometri.

"Vitu olet. Mää ole Vehmaalta. Mää en ol nähny sua", tyrmää raami.

"Sää et sit käy missä. Onk sulla porttikielto paikallise?"

"O"

"O mullaki. Mu vaan kaks viikkoo", nolostelee G-mies.

"Jos olisi oikeesti Vehmaalta, olisi jo kimpussa", summaa raami vehmaalaisen tuntomerkit.

"Lähdetti vetää Taivassalo mulkkuja turpaan. Pitääki vetää turpa Vehmaan kusipäitä", geometri uudelleen muotoilee illan ohjelmaa. Rouva hymyilee.

Taas huojuu lisää väkeä terassille. Tämä haluaa kertoa sukunsa tulevan Ahvenanmaalta.

"Vitu rantaruattalaine", älähtää raami ja kääntää turpeasta nyrkistä sojottavan sormen kohti minua.

"Toi o kans vitu rantaruottalaine".

"Ne o perseestä kaikki. Mää ole nii pal siä ollu töis. Pyttipannu ku tilaa ni katota pitkään", raami kertoo ja sylkäisee perään ruotsinnoksen.

"Pyt i panna".

"Pyttipanna, mite se sanota?" kysyy Ahvenanmaalainen.

"Pyt i panna".

"Piti panna", korjaa vakava tumma.

"Panematta jäi", jatkan minä ja kadun heti.

Palataan kotiseututeemaan. Koska kaikki ovat Vehmaalta, ketään ei hakata. Porukalla sovitaan, ettei edes rantaruotsalaisia hakata. Sovitaan ettei lähdetä Hakkenpäähän.

"Siä saa turpaansa heti", paljastaa geometri.

Keskustellaan siitä kuka saa heti turpaansa.

Tilattu taksi tulee hakemaan kaksikkoa vakava ja raami. Paukut ovat vasta tulleet pöytään. Kuski ei tule kahville vaan päättää odotellessa hakea kyydin Hakkenpäästä.

"Siä saa heti turpaansa", muistelee geometri vanhoja.

Nostan repun selkään. Sovitaan, ettei ketään vieläkään hakata. Jos kävelen reippaasti ehdin aamuyöllä Vehmaalle.

"Kato tuut jatkoille", kutsuu raami.

Lähden sinne päin.

Maantielle

Kun heinäkuun ensimmäisenä aamuna Ylöjärvellä, äidin puurokutsun kuultuani kammersin suihkuun, mietin miten tyhmää on lähteä matkalle ennen kuin edellinen on tullut perille. Vene tuli rantaan Espanjassa ja lentokone laskeutui Helsinkiin, mutta mieli keikkui vielä Atlantilla ja sydämen päällä lepäsi se iso matalapaine. 

Kaksi tuntia myöhemmin Tampereelta Turkuun lähtevän linja-auton takapenkillä olin taas riemua täynnä, varma etten malttaisi lakata kävelemästä, kun aikanaan pääsen  Rovaniemelle.

Norrskatassa asuu sijaistava saaristolainen. Oli hauska tulla kylään omaan kotiin. Nurinkurisuus ja pitkästä aikaa näkemisen ilo harhauttivat ajatukset. Poimin kaapeista viimeiset mukaan pääsevät tavarat, kuivatun kiinalaisen chilin ja neljä pyykkipoikaa. Harjoituksen vuoksi vietin yön retkipatjalla työhuoneessa.

Lounaan jälkeen lähdin matkaan.

Kotirapulla.  Kuva T. Helkamo

Saaristotiellä on hyvä aloittaa. Mansikat punaavat pientareen ja metsässä kypsyvät mustikat. Autot tulevat lautoilta nipussa. Moottoripyörät ärjäisevät ohi vilauksessa. Sen jälkeen saan rauhassa nauttia linnunlaulusta ja kukkivien niittyjen tuoksusta. Telttapaikat löytyvät veden äärestä. Pyöräilijöitä on liikkeellä paljon. Kuulun heimoon ja jalankulkijanakin sovin joukon jatkoksi.

Keltainen teltta Houtskarissa.

Uusi rinkka on ensimmäistä kertaa selässä, täydessä lastissa ja säätämättä.  Tavarat etsivät paikkaansa ja oikeutustaan olla kyydissä. Houtskarissa Näsbyn uimarannalla käyn kaiken läpi ja saan koottua pienen paketin postin kyytiin. Melkein kiljaisen ilosta, kun virkailija valittelee painon menevän yli kilon.

Tietokone on uusi ja siinä on uusi käyttöjärjestelmä. Kamera on uusi. Keitin on uusi ja ensimmäinen kaasukäyttöinen. Annan sen odottaa. Syön amiaiseksi houtskarilaisten lahjoittamia mansikoita. Juon aamukahvit terassilla. Päätän syödä ulkona. En tahdo ostaa kaupasta yhtään enempää painoa selkään. En halua tehdä rituaalien opettelua yhtään vaikeammaksi. 

Tekemättömät työt alkavat kasaantua. Blogi jää pitämättä, lehdistötiedote on edelleen tekemättä ja varsinkin taideteokset. Ensin pitää opetella kävelemään.

Kolmantena päivänä, aamukahvilla, mieli palaa taas merelle. Luen eilispäivän Turun Sanomista, kuinka helikopteri pelasti Paraislaisen perheen merihädästä Portugalin vesillä. Sama myrsky keikutti meitä s/y Andromedalla purjehtineita.  Tyhjennän kupin, ravistelen turkin ja kävelen Björkö-Mossala lossille, kohtuullisemman mittaiselle merimatkalle.

Purjehdus

Rinkan kyljessä roikkuivat portugalilaiset kumisaappaat. Kassissa keikkui telttaan toimistonsa perustavan uusi tietokone. Keräyspaperipinosta nappasin hyvät kääreet. Kiedoin japanilaiset lahjalautaset kulttuurisivuihin ja liitteeseen. Luin arvosteluja kesänäyttelyistä ja mietin kenen huusiin ripustan Reetu-julisteen.
Loin nahkaa purjehtijasta patikoijaksi. Suolavesi kuori sormet ja aurinko käsivarret. Sanomalehti ja suomen kieli kiskoivat kotimaantielle.

Koko kevään valmistelin noin miljoonaa askelta. Purjehdus Azoreilta Irlantiin oli matka ennen suurta matkaa. Esinäytös. Pakkasin pikaisesti kintaita ja sadevaatteita. Lähdin matkaan arvelematta.

Helenan ruorissa.  Kuva M. Räihä

Purjeet vetivät ensimmäisen kerran keväällä 2010. Liityin suomalaisista ja skotlantilaisista taiteilijoista koottuun Ars Navigare-miehistöön Suomen Purjelaivasäätiön kuunari Helenalla. Seilasimme Cherbourgista Kieliin.

Muistan, miltä tuntui sonnustautua yövahtiin. Muistan kompassin hehkun ruorissa olevan kasvoilla. Kirkkaana yönä etsin tähden kiintopisteeksi. Ystävät nukkuivat kannen alla. Kirsty Law lauloi vanhoja merimieslauluja.

Muistan merkillisen meritaudin. Kaikki me podimme. Minuun se iski, kun paistoin munia ja pekonia laivaston perinteiseen sunnuntaiaamiaiseen. Oksensin kuudesti, kuitenkin kaiken aikaa herkkua himoten.

Opin koilaamaan köysiä. Nautin laivan pikkutarkasta järjestyksen pidosta.

Eyjafjallajökul syöksi tuhkapilven ja sekoitti lentoliikenteen. Kotiin palaava porukka hajaantui juniin, toiset pakkautuivat pikaisesti ostettuun bemariin. Vaihtomiehistöä pääsi paikalle kaksi henkeä. Pysyin laivalla. Aluksen historian pienin miehistö rehki yli Itämeren muuttolintujen siivellä. Vapun alla saavuimme Uuteenkaupunkiin jäitä väistellen.

Lily ankkurissa Lewis ja Harrisin rannikolla.

Seuraavana kesänä Ars Navigare II kokosi osan miehistöstä Ulko-Hebrideille. Purjehdimme Skotlannin suurimman saaren rannikolla.

Kauas länteen porhalsimme RIB-veneellä. Touhotin, miten en pidä isoista moottoreista ja vauhdista vesillä. Mainingilta hyppäävän paatin kyydissä kiljuin riemusta enemmän, kun koskaan lapsena huvipuiston keinuvan norsun selässä.

Rauhoituimme mittailemaan veneen vierellä uivaa jättiläishaita, maailman toiseksi suurinta kalaa. Donald ohjasi veneen luolan suuaukosta sisään veden kovertamaan katedraaliin. Ja Kirsty lauloi.

Poimimme simpukoita. Keräsimme pyydyksistä kalaa ja rapuja. Keitin hummerin retkikeittimellä.

Leiri Little Berneran penkalla.

Seikkailut suuren veden laidalla eivät auttaneet arvaamaan mitä reunaton meri tekisi.

Kesäkuun kymmenes, kuluvaa vuotta, lähdimme kukkia vyöryvältä São Miguelin saarelta tyveneen. Siihen maisemaan katosivat aika ja ajatukset.

Mieleni ei noussut keltanokkaliitäjän lailla aaltojen välistä korkeuteen kohoaviksi vapaiksi kaariksi. Mahduin kokonaan sitloodan laitojen sisään. Tein työni vahdissa, hupsuttelin höpöjuttuja, olin kaiken aikaa vähän nälkäinen ja aina valmis ottamaan torkut.

Harmaa tasainen kasvoi sinisiksi vuoriksi. Rinteillä väreili pienempiä aaltoja ja niiden peilissä edelleen tuhansia pienempiä. Turkoosit huiput hajosivat kimaltavaan vaahtoon. Sateenkaari syttyi veneen kylkeen. Delfiinit syöksyivät vesiseinästä, termospullo hyllyltä ja lusikkalaatikko aina varpaille. Meri vaivasi punkan patjaa vasten. Pelkäsin saavani painijan kukkakaalikorvat. Ankkurikettinki roplotti komerossa.

Sillivalasparvi jäi taakse. Suihkut kohosivat vasten auringonlaskua. Kymmenen päivää ja 1070 merimailia myöhemmin tulimme perille jonnekkin. Maalle ja takaisin elämän piiriin. Ensin lähes mykkinä, sitten kyynelsilmin nauraen.

Keulassa.  Kuva T. Nikulainen

s/y Andromedan pitkästä matkasta, päivistä merellä, siitä miksemme koskaan ylittäneet Pesukarhun kääntöpiiriä ja miksi me, Irlantiin lähteneet, lopulta rantauduimme myrskyn hännässä roikkuen Espanjan A Coruñaan, kertoo kippari Pive Toivonen blogissa http://taidevayla.nettisivut.fi/andromeda-atlantic-art/andromeda2/

Galiciassa repun kanssa kulkevalle huudeltiin hyvää caminoa. Eivät voineet arvata mihin vaellan, mutta toivotus tuli varmasti tarpeeseen.

Himalajalla

Minuun kasvoi matkamiehen itseluottamus. Olin oppinut sietämään epävarmuutta ja nauttimaan ongelmanratkaisusta. Kaikkia vaihtoehtoja ei voi kotona edes aavistaa. Ymmärsin, että liian tiukka suunnitelma tahtoo myös tulla noudatetuksi.

Tilasin lennon Nepaliin.

Nojatuolissa ei voi aavistaa mitä Intiassa tapahtuu.

Jatkolento Delhistä lähti toisesta terminaalista. Ylitin tien ja asetuin ensimmäiseen jonoon. Herra turbaani ja rynnäkkökivääri otti paperit tarkkaan tutkimukseen. "En ymmärrä, ei sisään." Muuten englanninkielisessä tulosteessa oli päivämäärä kirjoitettu muotoon 01. huhtikuuta 2009.

Ovia oli kahdeksan. Vaihdoin toiseen jonoon. Virkailija katsoi paperit. Kaikki hyvin, paitsi passi. "Ei ole teidän kuva. Ei sisään." Kolmannessa jonossa kädet tärisivät, kun ojensin dokumentit. Kaikki kunnossa "Tervetuloa". Turistia oli hyppyytetty.

Aamuyöllä, omassa sängyssä on turha miettiä miten Katmandussa pääsee lentokentältä kaupunkiin.

Tribhuvanin kentällä nopean viisumin kirjoituksen ja passin tarkastuksen jälkeen matkustajat revittiin meluisassa kahakassa taksiin.
Kahden yhtälailla hämmentyneen israelilaisen kanssa nousin pieneen pakettiautoon. Nostin jalat penkille. Apumies teki asennuksia jalkatilassa olevan luukun kautta. Auto sammui ensimmäisessä, toisesssa ja kolmannessa risteyksessä. Mies asensi. Neljännessä työnsimme auton sivuun ja otimme toisen.

Tämä vei Thamelin kaupunginosaan, suoraan hotelli Blue Horizonin pihaan.Tingin hinnan jo taksissa. Mainitsin vastaanoton miehelle lähteväni haeskelemaan opasta Annapurnan kierrokselle. Palveluketju toimi rasvattuna. Minut ohjattiin baarin puolelle. Sain kahvin ja kylmän kaljan. Odotin vuoroa matkanjärjestäjän puheille. Mies teki viereisessä pöydässä kauppaa ranskalaisen pariskunnan kanssa. Kuuntelin ja olin ottavinani oppia.

Minulle myytiin kattava paketti 18 päivän patikkaretkelle. Hintaan sisältyi opas, oma ja oppaan majoitus, kolme ateriaa päivässä molemmille, linja-automatkat vaelluslupa ja vakuutus.

Kävimme hakemassa 700 dollaria käteistä ja paiskasimme kättä. Myyntitykin hymy oikeni kolme neljäsosaa. Sain uuden kaljan. Opas tulisi tuota pikaa. Olin varannut neljä päivää sopivan matkapaketin etsintään. Noin neljä tuntia laskeutumisen jälkeen kaikki oli selvää. Santosh Adhrikari astui sisään. Oliko oppaani kuusitoistavuotias poika?

Santosh Adhrigari

Pakettien hinta oli matkan aikana tabu. Kierroksen jälkeen Pokharassa, kenties maailman parhaan italialaisen ravintolan pöydässä teimme vertailuja. Olin onnistunut ostoksessa.

Varsinkin oppaan suhteen oli käynyt taivaallinen tuuri. Tästä olivat kaikki polulla tutuksi tulleet yhtä mieltä. Santosh, oikeasti 27 vuotta, oli paras.

Hän tunsi vuoret ja kertoi tarinoita seudun luonnosta, historiasta, ja kiipeilystä erinomaisella englannin kielellä. Kulkiessa keskustelimme myös politiikasta, ihmissuhteista ja uskonnosta. Jotkut oppaat osasivat vain luetella huippujen nimiä.

Santosh oli oppaista ainoa, jolla oli mukana kirja. Luimme molemmat Aravind Adigan White tigerin.

Aamuvarhaisella kuljettaja ahtoi pakettiautoon kaksikymmentä matkustajaa. Valtatiellä oli yksi päällystetty kaista keskellä. Alamäet rullattiin vapaalla ja vauhti nousi toiselle sadalle. Torvella varoitettiin kulman takaa vastaan syöksyvää liikennettä. Lapset oksensivat. Rotkossa lojui hiiltyneitä autonraatoja. Matkaoppaissa suositeltiin lentämistä.

Muktinath.

Joka päivä käveltiin tuntikausia rappusia. Reitti nousi Besisaharin 760 metristä Thorung La-solaan 5416 metrin korkeuteen. Viidakosta tultiin lehtoon, havumetsään, nummelle, vuoristoniityille, kuivaan puuttomaan erämaahan ja lopulta ikilumelle. Kullekin päivälle oli oma kasvillisuusvyöhyke ja taustalla valkoiset huiput.

Hartiat tottuivat nopeasti rinkan painoon. Kulkeminen oli nautinnollista. Kävelimme rivakasti ja innostuimme tuon tuosta kirmaaman. Tapasimme miehen, jolta karhu oli lyönyt nenän poskelle. Pyörittelimme rukousmyllyjä.

Usein tulimme majataloon hyvissä ajoin. Niitä oli joka kylässä useita. Aina löytyi Annapurna Lodge, usein myös Nice Wiew, Super Wiew, Mountain wiew ja exellent Wiew-Lodge. Kaikki lupasivat kuuman suihkun. Iltapäivällä kipusimme vielä ylemmäs  totuttelemaan vähähappiseen ilmaan. Torkuimme nokosia kukkivilla niityillä ja katselimme alapuolella liitäviä korppikotkia.

Näköala Thorung-La solan yläleirin pihasta.

Maailmanjärjestys ei mullistunut kaukana kotoa. Majataloissa tarjottiin aamulla kaurapuuroa. Ylempänä polulla sen päälle kasatut omenalohkot olivat ainoa tuore, vihreä syötävä.

Lounaaksi söin joka päivä Dal bhat-lautasen. Nepalin kansallisruoka oli täydellinen retkeilijän polttoaine. Riisi ja linssikeitto täyttivät ja antoivat voimia, mutta isokaan annos ei tehnyt oloa raskaaksi. Ja annokset olivat suunnattomia. Lisää tuotiin pyytämättä. Peltilautasen pikku lokeroihin laitetut lisukkeet, paistettu muna, pinaatti, sipuli ja erilaiset chilit toivat makuun vaihtelua. Päiväkirjassa lukee monta kertaa "Paras DB".  Santosh oli syönyt näin kahdesti jokaisena elämänsä päivänä.

Illallisella söin aina määrätietoisesti liikaa. Otin kaksi ruokalajia ja lisäksi momoja, tiibetiläisiä taikinakuoressa paistettuja nyyttisiä.

Aterian jälkeen kokoontui kansainvälinen korttirinki. Sveitsiläisellä Evalla oli repussa vajaa pakka. Osuimme usein samaan majataloon. Oppaani mielestä kyseessä oli jonkinlainen ohjattu sattuma. Toisaalta tuo suuri ihmistuntija arveli, että voisimme kiertää Annapurnan tusina kertaa ennen kuin tekisin aloitteen.

Pelasimme Unoa. Syntyi uusia sääntöjä. Kun esimerkiksi löi rouvan piti karjaista FRAU tai kohtasi mitä merkillisimpiä rangaistuksia.

Kymmeneen mennessä olivat kaikki nukkumassa. Jopa juhlamieliset hollantilais mekaanikot Rob ja Den.

Thorung La-sola, 5416 metriä merenpinnan yläpuolella.

Vuoristotaudista varoiteltiin paljon. Vastaan tuli keskeyttäneitä retkeilijöitä. Toiset omin jaloin, jotkut hevosen selässä ja kurjimmassa kunnossa olevat helikopterilla.

Kaikkien jännittämä nousu solaan sujui hyvin. Sää oli suosiollinen. Lunta oli vähän, ja aamu valkeni kirkkaana. Navakka tuuli riepoi rukouslippuja. Huipun kivikasasta löysin metallilaatan, jota Mikael Niemi Vittulan jänkältä, kumartui suutelemaan ja jäädytti kielensä kiinni.

Mustang

Lentokoneessa Afganistanin yllä mietin miltä tuntuu retkeily kotimaisemissa. Olinko ollut niin kaukana ja täyttänyt niin tavoittamattomalta tuntuneen unelman, että lähimetsä ei riitä? Käpertyykö laavuun eri mies?

Nostin rinkan Ville-papan retkipyörän telineelle ja poljin Ruovedelle, Siikanevan soidensuojelualueelle.

Tapasin Teiskon köyhimmän miehen. Evääksi hän popsi kahdeksan hillomunkkia ja ryyppäsi maitokahvia päälle. Mies oli rakastunut säkeitä laavun vieraskirjaan kirjoittaneeseen naiseen. Hän jätti tälle lemmekkäitä viestejä, toivoen, että nainen palaisi.

Kolme-vaihteinen rautavuori.

Illan pimetessä luin laavussa suomalaisen suon laidalla Jon Krakauerin kirjaa Into thin air, Mount  Everestin vuoden -97 suuronnettomuudesta. Kaikki oli hyvin. Seikkailu oli siellä ja täällä. Näkymät vain aukesivat entistä avarampana.

Rannattoman suon takaa kaikui jäätelöauton huuto.