Polkupyörällä Marbellaan

Toissapäivänä, tavallisena torstaina, odotin lauttaa Korppooseen. Vasta vihertynyt tienpieli tuoksui samalta kun Mecklenburg-Etu-Pommerin niityt, joiden yllä haukat kaartelivat. Meren tuoksu toi mieleen Portugalin rantoja huuhtovan Atlantin.Kotoisat muistot joutuvat jatkuvasti tekemään tilaa tuoksujen tuomille kuville kesästä 2008.

Minä olin vahaa ja matka painoi peukalonsa syvälle kylkiluiden alle. Se oli pyöreä ja runsas. Se oli vaikutteiden rytö ja hyrskyn myrsky, jonka haaroihin johdonmukaisuus ja kronologia katoavat.

Matkareitti Rostock-Marbella.

Otan tueksi tilastot. Kesäkuun kolmas matkustin Laivalla Rostockiin. Sen jälkeen poljin keskimäärin 5 tuntia 45 minuuttia joka päivä, 58 päivän ajan.

 Pisin päivämatka oli 162 kilometriä. Siihen kului aikaa lähes 9 tuntia. Matkailulehdestä repäisty kartan tapainen oli niin suurpiirteinen, että ohitin yöpuuksi katsotun leirintäalueen ja vielä toisenkin, joka jäi peräti joen väärälle puolelle.

 Ostin, löysin ja sain karttoja matkan varrella. En juuri kurkottanut huomispäivää kauemmas ja totuin jatkuvaan epävarmuuteen. Kysyin tietä usein. Kaikkialla ihmiset neuvoivat ystävällisesti lukuun ottamatta yhtä pitkäksi venähtäneen M.A. Nummisen näköistä miestä Magdeburgissa.

 Yleensä saksalaiset luettelivat turhankin tarkasti kaikki kääntyvät tiet ja merkittävät rakennukset. Puolet ohjeista unohdin jo kuunnellessa ja matka jatkui kiitollisena, mutta hämillään. Ranskalaisilta osasin kysyä, mutta en ymmärtänyt vastausta. Espanjalaiset opastivat kädestä pitäen. Pamplonassa rouva sulki jäätelökioskin ja lähti saattamaan. Portugalissa riitti, kun piti valtameren oikean käden puolella.

Rituaalit vakiintuivat nopeasti. Puuron jälkeen leiri kasaan. Päivä satulassa. Evästauot ja ostokset. Illaksi leiriin. Suihku, järvi tai ruhtinaallinen uima-allas. Pyykinpesu ja illallinen.

Reppuun oli taiteltu jalkapallon EM-kisojen ohjelma. Aina ei ollut leirintäalueella televisiota, toisinaan oli kaljateltta ja valkokangas. Loppuottelun katselin saksalaisten pyöräilijöiden porukassa espanjalaisessa kyläbaarissa Pyreneillä. Maat olivat vastakkain. Pelin alkaessa saksalaiset lauloivat kansallislaulun seisaaltaan ja saivat raikuvat aplodit. Kun Fernando Torres laukoi voittomaalin buuasivat kaikki. Paikalliset olivat baskeja ja minä luultavasti yksin Espanjan puolella.

EuroVelo 6, Atlantilta Mustallemerelle. Osuin polulle Doubs-joen varressa.

Vietin 43 yötä teltassa leirintäalueella. Saksassa ne olivat edullisia ja hyvin hoidettuja. Niillä kesälomaili usein  pieni tiheään aidattu yhteisö, joka oli juurruttanut asuntovaunut paikalleen ja ympäröinyt ne puutarhatontuilla. Vierasta kestittiin ylen määrin. 

Suosikkini oli kukkulalle, edesmenneen Itä-Saksan rajavartioasemalle rakennettu Weidberg camping. Teltan vieressä kohosi vartiotorni ja isäntä oli polkenut DDR:n maajoukkueessa.

Ranskassa osuin yöpymään perusvarustelluilla kunnallisilla leirintäalueilla. Portugaliin voisin lähteä varta vasten leirintälomalle. Rannikon alueilla on kaikki palvelut. Kaikkien nimi on praia jotakin ja se tarkoittaa kilometrien mittaista hiekkarantaa. Espanjassa voi joutua bailaamaan.

Le Puyn katedraalissa osallistuin messuun ja sain siunauksen matkalle.

Kenties 800 vuotta vanha penkki. Ermita de San Nicolas.

Pohjois-Espanjassa asunto oli albergue, pyhiinvaeltajien majatalo. Se saattoi olla joitakin patjoja lattialla pienessä huoneistossa kirkon kupeessa tai valtavia makuusaleja monessa kerroksessa.

Vaikuttavin oli Ermita de San Nicolas, Italialaisen veljeskunnan ylläpitämä, vain kahdentoista vuoteen maja Puente fitero-sillan pielessä. Rakennuksessa on pidetty majaa jo 1200-luvulla.

Ennen suurenmoista pasta-ateriaa veljet pukivat viitat harteilleen ja pesivät pyhiinvaeltajien jalat. Kynttilän valossa nautittiin talon viiniä ja sain nunnan itkemään kun lauloin suomeksi kaikkien italialaisten tuntemaa iskelmää "Poika varjoiselta kujalta".

Toinen ääripää oli upouusi laivahytin oloinen koppi Villafranca del Bierzossa. Kaikille oli yhteistä erittäin varhain tielle lähtevien espanjalaisten puuhakas pulina ja paukkuvat kaapin ovet.

Pyhiinvaellus on hyväksyttävästi suoritettu.

Pisin suora oli tasangolla ennen Mansilla de las Mulasia. Se oli 13 kilometrin mittainen ja tuuli puhalsi navakasti vastaan
.
Ranskan keskivuoristossa laskin 8 ja puoli kilometriä kertaakaan kampia pyöräyttämättä. Samana päivänä näin seepran muotoisen ilmapallon lähes lappilaisen maiseman yllä ja tapasin Wolverinen pikkuserkun.

Pisimmät nousut olivat vajaat 20 kilometriä. Niistä kuuluisin kiipesi Ranskan rajalta Pyreneille. Tätä tiesin kammoksua, mutta olihan niitä muitakin vuoria ja Espanjassa sierroja. Kovin nousu oli sen yhden peikonhampaan kierto matkalla Arcos de la Fronterasta Rondaan. Paras ateria oli se appelsiini siinä mäessä.

Paikattu pyöräilijä, korjattu pyörä ja Fernando. Póvoa deVarzim.

Rengas piti paikata vain 4 kertaa. Portugalissa sattui onnettomuus. Rullailin reipasta vauhtia ja vihellelen aamupäivän lämmössä. Pientareelle pysäköidyn lava-auton kuljettaja avasi oven eteeni. 

Onnistuin osittain väistämään, mutta, päiväkirjaa lainaten: "näen miten toinen laukku kierii tiellä. Ihmeen etevästi jarrutan, käännän ja kaadan samalla pyörän pientareelle itseni irti kliksauttaen ja teen hyppyjä yhdellä jalalla  suomeksi kirosanoja huutaen." Oikea reisi vuoti valtoimenaan verta. 

Näin tutustuin Manueliin. Miehistä mukavin ja sattumalta portugalilaisista kielitaitoisin lähti mukaan ambulanssiin ja saattoi sidonnan jälkeen sairaalasta kotiinsa. Perhe tarjosi päivällisen.Haimme pyörän korjaamolta. Matkalla vävypoika Fernando esitteli parhaat kalapaikat. Hieman sekavana pakenin leirintäalueen rauhaan ennen kun minut ehdittiin naittaa sukuun.

Kuukausia matkalla, oletko opettaja? Menossa Marbellaan, oletko miljonääri?

Voipunut Renault kameli nojailee Suomen Taiteilijaseuran ateljeetalon sisäpihalla.

Matkaa kertyi 5150 kilometriä. Marbellassa kävin ensi töikseni parturissa. Elokuu oli erittäin kuuma. Pääkadun digtaalimittari vilkutti joka päivä numeroa 37.

Snorklailin ja seurasin olympialaisia. Rafa Nadal voitti kaikki kaiken aikaa. Juoksukilpailuissa espanjalainen sijoittui viidenneksi. Voittajaa ei välttämättä kerrottu.

Tapasin Euroopan parhaiten koulutetun koiran. Se poimi hihnan suuhun ja talutti itseään erittäin elegantin emännän kintereillä pitkin ostoskatua.
Kävin ryhmämatkalla Marokossa ja sen vuoksi aloitan Afrikan tähden nykyään aina Tangerista. Pääsen sanomaan.
Vierailin Alhambrassa. Iltaisin istuin kattoterassilla kuuntelemassa Ana Marian talon Flamenco esityksiä. Tuntui hyvältä olla paikallaan , mutta ei vielä kotona.

Pakettipyörä Malagassa.

Matkan viimeinen seikkailu oli pyörän lentoon laittaminen. Koska painoraja ei punnituksessa ylittynyt annoin kääriä koko paketin laukkuineen. Kelmuveikot riehaantuvat ja laittoivat tuplamuovin samalla rahalla.

Etsin tiskiä, jolla maksaa Finnairin suomessa ilmoittama 55 euroa kuljetuksesta. Minut ohjattiin toimistoon. Se oli täynnä brittejä, joiden lento oli peruuntunut. Pitkän jonotuksen jälkeen virkailija tulosti joitakin papereita, ilmoitti hinnaksi 120 euroa ja lähetti toiseen toimistoon. Täällä katsottiin hinnan olevan väärin. Oikea summa oli 70 euroa ja sen voi maksaa portilla, josta pyörä lähtee hihnalle. Nämä herrat arvelivat minun jo maksaneen jotain jollakin tiskillä. Pyörä lensi maksutta.

Koneesta katselin kyliä ja yksittäisiä taloja, valopisteitä yöpimeässä Euroopassa ja mietin miten pieni olin siellä telttakankaan alla nukkesssani.

Helsingissä pyörä juuttui hihnalle ja kuulin sitä puskevien miesten suusta ensimmäiset sanat suomea.

Ensimmäinen pitkä matka, Ecuador

Voisin kiinnittää muistolaatan niille jalansijoille Olofsnäsin lauttarantaan, roskalavan viereen, mistä soitin Arja Toivoselle. Arja, taidemaalari itsekin, oli laittanut ilmoituksen liiton jäsenkirjeeseen. "Vuokrataan talo Ecuadorissa." Posti kantoi seikkailun käden ulottuville. Andit tarjoiltiin kotirapulle.

Sovimme tapaamisen. Talo oli anopin pihassa ja Pegushen kylä, Otavalon kaupungin yläpuolella, täynnä Cachiguangon sukua. Ei sinne voisi ihan ketä tahansa asuttaa.
Lähdin matkaan tammikuussa 2007. KLM lensi Tukholmasta Amsterdamin kautta Quitoon. Lentoemännät olivat kaksi metriä pitkiä ja kuin evääksi aloittelevalle matkamiehelle jäi päähän soimaan Schipholin kentän itsekseen rullaavien jalkakäytävien toistama mantra, "mind your steps".

Päätin, että vaikka vain istuisin kuukauden kattoterassilla tuijottamassa Imbaburaa, etupihan sammunutta tulivuorta, olisi se yllin kyllin riittävästi.

Talo radan varressa. Vasemmalla keittiösiipi. Yläkerrassa ateljee ja kaiken kruununa kattoterassi.

Imbabura, korkeus 4630m, etupihan tulivuori. Takapihalla kohosi Cotacachi.

Lopulta kiipesin vuorelle. Oppaana oli Cesar Guana, majatalon isäntä ja matkailulehti Ecuamundon päätoimittaja. Uin Isossa valtameressä ja katselin Las Penasin joukkueen otteita maan ykkösdivarissa, hörppien kaljoja vierasjoukkueen kannattajien porukassa. Meloin kajakilla yli ja ympäri Laco San Pablon.
Nousin rinteelle Banos de Aqua Santan yläpuolelle katsomaan Tungurahuan purkausta, joka paikallisten matkanjärjestäjien ilmoituksen mukaisesti alkoi joka ilta tasan kello 21.00.
Retkeilin viidakossa Rio Napon varrella. Sukelsin vesiputousten alla ja hommasin pimeetä pulloa El Ungalin Afro-Ecuadorilaisessa kylässä, Kolumbian rajan pinnassa, uuden ystävän, El Capitanin seurassa.

Cesar Guano ja Imbabura, "mies, jolla on hattu", ilman ikuista pilvisombreroa.

Opin matkalla espanjaa. Suvun luona kyläillessä ymmärsin paljon ja osasin sanoa jotain. Perheen pienille pystyin kuvailemaan miltä näyttää Peppi Pitkätossu.
Ostin charangon, kaikkialla Andeilla helisevän pikku kielisoittimen. Kaupan välitti Alfonso Cachiguango. Maailmankuulu muusikko seisoi poncho liehuen kadulla ja näppäili El Condor Pasaa. Virnistäen hän ojensi soittimen. Renkutin vastalahjaksi Judas Priestin Breaking the lawn riffiä.
Osasin tilata Taxi Simonin poimimaan gringon Pan American Highwayn varresta keskellä yötä.
Tunsin sen huimaavan riemun, kun on varmasti oikeassa bussissa, Jean Claude Van Damme potkii roistoja matkustamon videolla ja edessä on taas muutama huoleton tunti.

Viimeisellä viikolla vuokrasin maastopyörän. Oli tarkoitus nousta läheisille vuoristolammille ja kaahata tukka suorana alas. Sairastuin ankaraan vatsan vääntöön. Ateljeessa, leijonahuovan alla ymmärsin, että jotain oli muuttunut. Matkakuumemittari oli pahasti punaisella. Keksin uuden suunnitelman.

Uusi suunnitelma. Polkupyrä, pyhiinvaellus, espanja, Marbellan ateljeetalo.

Noin miljoonan askeleen takana II

Kymmenkunta vuotta pysyin aloillani saaressa. Tunsin löytäneeni oman maiseman ja kasvatin juuria. Opittavaa oli paljon. Elämä muokkautui pieniin puihin, oli ehkä omituista, mutta myös taatusti omanlaista. Opin olemaan ja löysin sen polun pään, jota edelleen taiteilijana seuraan.

En kai koskaan todella tuntenut kaukokaipuuta. Pienestä pitäen matkustin mielikuvituksen voimin. Olin varovainen lapsi, joka nousi alimmille oksille ja kertoi sitten värikynin piirustuspaperilla suuresta viidakkoseikkailusta.
Luin innokkaasti matkakertomuksia. Matti A. Jokinen kiipeili Alppien seinämillä. Minä roikuin oranssissa pyykkinarussa Jaatisen kalliolla, leikkauksessa Viljakkalantien varrella. Cousteau selvitti merten salaisuuksia, minä sukelsin Visajärvessä. Saman tien varressa sekin.

"Walter Biner iskee hakullaan pari hyvin suunnattua lyöntiä lumen
peittämään jäähän." Tämän olen lukenut vähintään viisitoista kertaa.

Kymmenenvuotiaan kiipeilijän muistiinpanoja.

Ahmin äärimmäisiä retkiä napajäille ja vuoristoon. Mieleen kiinnittyi nimiä, joissa soi seikkailu, Kali Gandaki, Dolomiitit, Kuningatar Maudin maa...
Peilistä ei kuitenkaan katsonut poika, joka lähtee. Myöhemmin en nähnyt miestä, jolla on varaa.

Kuin David Lee Roth Skyscraper levyn kannessa.  Kuva P. Myllymäki

Ja saaressa suuri seikkailu odotti heti ulko-oven takana. Ainakin periaatteessa pikku Terhillä olisi voinut viisitoista heppaisen työntämänä ajaa Shanghaihin tai Tulimaahan. Kalat odottivat oikeaa uistinta eteensä. Märkäpuvussa snorklailin ympäri luotojen ja heitin volttia vihreässä kirkkaudessa.

Houtskarissa.  Kuva P. Röyskö

Maastopyörä vei metsäpoluille ja kun talvella pystytti teltan jäälle Västergrundin pieleen, oli oikeasti naparetkellä. En ollut koteloitunut odottamaan siipiä. Lensin, mutta lyhyitä matkoja. Kunnes sitten nousin koneeseen ja lensin todella kauas.

Noin miljoonan askeleen takana

Lokakuussa 2008 jurnutin lainatulla Hiacella kuudensadan kilometrin matkan Joensuuhun. Auton perä oli kattoon asti täynnä puuveistoksia. Pystytin näyttelyn Taidekeskus Ahjon Sysi-saliin.

Niin sanottu kattokuorma.

Lasti on purettu

Avajaisissa meitä oli neljä henkeä. Minä, toiseen huoneeseen työnsä ripustanut taiteilija, Joensuun  taiteilijaseuran puheenjohtaja ja galleriasihteeri. Kolme nuorta miestä erehtyi ovesta sisään. Markkinoimme ilmaista tarjoilua. "On omat kaljat", totesivat pojat ja hiippailivat kassit kilisten pihalle. Meillä oli hauska ilta Jokelassa.

Kolmen viikon kuluttua pudottelin tietä numero 71 lounaaseen. Taas oli lainapaku alla. Peräkontin täytti purettu näyttely.
Jo vuotta aiemmin olin hakenut näyttelyaikaa Ahjoon. Olin iloinnut saadessani myöntävän päätöksen. Olin rakentanut veistoksia ja hionut kokonaisuuden saliin sopivaksi. Olin laatinut tiedotteet ja painattanut kutsukortit. Sali oli hieno ja lattia aivan erityisen upea. Muutama katsojakin kävi ja Karjalaisessa oli hyvä juttu.

Ohitin maailman suurimman puukirkon. Alkutalven aurinko paistoi matalalta silmiin. Radio kuului huonosti. Väsytti. Tunsin olevani pähkäpöljä. Päätin siinä rattia pyöritellessä, että enään en lähde pölkkyjäni näin kauas kuljettamaan.

Toisaalta on aina riemuisaa rullata uudelle paikkakunnalle näyttämään töitään. On kiva syödä rekkamiehen eväitä valtatiellä. Ja kaikkein parasta on jos saa levittää makuupussin gallerian lattialle, vielä muotoaan hakevan näyttelyn sekaan.

Galleria-camping.  Pihatto, Lappeenranta 2007.

Minä haluan töitäni esille ympäri maan piirin ja jos kerran maan pohjoisimmalla taiteilijaseuralla on galleria Rovaniemellä, varsinkin siellä haluan pitää näyttelyn. Yhtään raskasta puuveistosta en tahdo sinne raahata, enkä yhtään pakettiautoa vuokrata. Helmikuussa 2012 välähti. Minä kävelen.

Taiteen levinneisyys. Näillä paikkakunnilla töitäni on ollut esillä näyttelyssä.

Puuveistoksia III

Halusin laittaa auringon ja kuun maiseman ylle, rakentaa oman aurinkokunnan. Syksyllä 2010 pääsin työskentelemään Saaren kartanoon, Koneen Säätiön ylläpitämään taiteilija-ja tutkijaresidenssiin Mietoisiin. Kivinavetassa odotti puun veistoon varustettu verstas. Oli tilaa, hienoin koskaan näkemäni höyläpenkki ja ammattilaisten koneet, ennen kaikkea vannesaha. Lehti putosi puiston jalopuista. Muuttavat linnut mekastivat Mietoistenlahdella. Illalla taivaan värit korvasivat tuhatkertaisesti draaman, joka tasaisesta maisemasta puuttui.

Kahden kuukauden ajan uurastin aamusta iltaan. Juoksin lenkkejä tasangolla ja opin juomaan punaviiniä. Talven tullen viimeistelin veistokset Norrskatassa.

Kuorma lähdössä kartanolta.

Luen usein lystikseni itselleni liian vaikeita kirjoja. Olen piirrustellut pitkiä nollien rimpsuja kosmoksen mittoja ihmetellen ja muistan kvarkkien hupsut nimet. En ymmärrä epätarkkuusperiaatetta vaikka takakannessa puhutaan yleistajuisesta esityksestä. Tietoisuuden selitys on Daniel Dennettiltä huikean rehvakas kirjan nimi, mutta tarvitsen vielä toisenkin selittäjän. Maailma on ihmeellinen ja minä ymmälläni ja utelias. Taiteilijana en tutki, ennemmin etsin ja hapuilen. Etsin vastauksia isoihin kysymyksiin. Nojaan tieteeseen, mutta on minulla myös todistus suoritetusta shamaanikurssista.

Lukemaani pyörittelen kellarissa, erakkomunkin kammiossa. Kuuntelen merisäätä ja rauhallisia musiikkiohjelmia, joissa ei paljon puhuta tai pelkkää Puhetta. Tai kasetilta ikisuosikkeja tai möykkää, joka ei juuri poikkea porakoneen pörinästä. Samalla teen jotain hyvin kouriintuntuvaa. Sahaan liimaan ja puristan. Leikin palikoilla. Rakennan maailmankuvaa.

Aurinko 2011

Kuu 2010

Vulkanus 2011

Puuveistoksia II

Ihmisellä on taipumus löytää oma kuva kaikkialta. Ympyrä ja pari pistettä tulkitaan kasvoiksi. Poikkiviivan kaari riittää kertomaan millä mielellä hahmo on. Luonnossa nähdään oksankohdassa silmä ja kallion kyljessä nenä. Mietin miten vähillä viitteillä runko muuttuu ihmisen kuvaksi. Mietin onko yksinkertaisin samalla lähinnä muinaisinta. Veistin neljä ruuhta.

Valaxin faarao.  Kuva P. Röyskö

Veistoksen merikelpoisuutta testatessa kastuivat haalarit.  Kuva P. Röyskö

Mietin ihmistä puussa pesivänä eläimenä. Vertailin ihmisen ja luonnon arkkitehtuuria. Mittasin muurahaisen askeleita ja tutkin tähtikirjaajan kaarnan alle kaivamia koukeroita. Miten koristamme pesän? Miten teemme tilan vallalle ja valtiaalle? Miten asutamme jumalat?
Haaveilin kokonaisesta metsästä. Annoin sille nimen Babel skogen. Keskellä olisi maailmanpuu. Korkeuksiin kurkottavien palatsien juurella kyyhöttäisivät vähemmän väen matalat majat. Sortuneet kulttuurit työntäisivät uutta versoa lahosta kannosta. Eikä mikään tulisi koskaan valmiiksi. Jokainen näyttely olisi uusi kuningas, joka rakentaa kerroksen edeltäjien laskemille perustuksille.

Puuveistoksia Lahdessa, Taidepanimon Hiivahuoneella 2007.

Puuveistoksia Helsingissä, Kaapelin galleriassa 2010.

Ihmisellä taitaa olla myös taipumus kuvaa tehdessään tehdä omakuvaa. Epäilyttävän monen veistokseni korkeus on noin 183 cm.

Puuveistoksia

Sain ensimmäisen oman puukon yhdeksän vuotiaana. Veistin mummulan pihassa kaadetun männyn oksasta pistoolin. Muoto oli kapulassa lähes valmiina. Kuoria se piti. Itse tehty, oikea, 1700-luvun ranskalainen musketti. Puu laajensi askartelijan mahdollisuuksia. Rakensin öljynporauslauttoja. Veistin Armadan purjelaivoja, joista yksikään ei pysynyt pystyssä ja sukellusveneen, joka ei uponnut.
Kun innostuin kalastuksesta veistin vaappuja. Ensimmäisen taimenen nappasin Parkanon Viinikanjoesta itse tehdyllä vaaleanpunaisella pyörykällä, jonka kuulemma piti karkottaa kalat monta kilometriä alavirtaan.

1992 aloitin puuseppäopinnot Ikaalisissa. Tykkäsin puusta ja porukasta, mutta pelkäsin konesalin isoja mouruavia raajanirrottimia. Eräänä karmeana, kuuraisena aamuna meidän piti kasata sahalta tulleet lankut taapeliin kuivamaan. Maassa jökötti moottorisaha. Me opiskelijat seisoimme piirissä sen ympärillä. Jokaisen pitäisi tarttua siihen vuorollaan, vetää se käyntiin ja sahata. Tämä ei ollut minua varten. Olin herkkä ja runollinen poika. Takamaalle piilotettu glamrock-tähti., hopea renkaita ranteessa ja sulkia tukassa. Olin väärässä paikassa, mutta oikeilla jäljillä.

Seuraavana vuonna pääsin Kankaanpään taidekouluun. Opiskelin taidemaalariksi. Kuvanveisto ei ollut edes mahdollisuus, sen todistamiseen riitti ensimmäisen vuosikurssin kipsijalka. Veisto näytti karulta ja karkealta. Veistäjät olivat erilaisia. Outo, kunnioitusta herättävä, haalareissa vaeltava lahko, joka läträä sulaa metallia ja silpoo kiveä.

Aloitin puun veiston vasta punaisen talon pihamaalla vuosituhannen vaihteessa. Nautin kyllä kiviaidan kokoon pyörittelystä ja halkopinojen kasaamisesta, mutta taidetta ei tehdä pelkästään omaksi iloksi. Siihen aikaan minulla ei ollut ainuttakaan riittävän innostavaa, mihinkään kantavaa ideaa maalattavaksi. Puuta taas oli kaikkialla ympärillä. Tuulenkaatoja, rakennusjätettä ja rantaan ajautuneita kappaleita. Moottorisahakin oli tullut tutuksi polttopuita tehdessä.

Muuri. Ensimmäinen valmistunut puuveistos. 2003

Varhaisia veistoksia ryhmäkuvassa. 2004.